Kirjoittanut
Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta.Tapasin viime viikolla yläkouluaikaisen ystäväni pitkästä aikaa. Törmäsimme sattumalta yleisessä rantasaunassa, asianmukaisesti uima-asusteissa keskellä kylmintä talvea. Olin vuosien aikana ehtinyt unohtaa hänen nimensäkin ja vain vaivoin sain sen kaivettua käyttöön mielen uumenista. Siinä hyisen avannon äärellä sitten vaihdettiin pakolliset latteudet jälleennäkemisen iloisesta yllättävyydestä ja yritettiin muutamalla lauseella summata kuulumiset yli vuosikymmenen ajalta.
Täytyy kuitenkin myöntää, että ihme kyllä tiesin yhtä sun toista tämän menneen ystäväni elämästä. Meillä on yhteinen harrastus, jonka kautta puolivahingossa olemme tarkkailleet toisiamme etäältä. Olemme Facebook-ystäviä, kuulumme siis intiimiin miljoonien ihmisten virtuaaliyhteisöön, jossa tulemme epähuomiossa jakaneeksi satunnaisesti kuulumisia. Tajusin tietäväni entuudestaan ystäväni opiskelupaikan, kesätyösuunnitelmat ja poikaystävän nimen.
Pidän verkostoitumisesta ja nopeasta tiedonsiirrosta. On kiehtovaa olla tämän ajan ihminen. Nautin, kun voin lähes reaaliajassa seurata maailman äärissä olevien ystävieni vaiheita. Tämän vanhan ystävän kohtaaminen kuitenkin herätti ajattelemaan asian toista puolta. Sosiaalinen media oli tehnyt meistä erikoisia epäystäviä, jotka hieman häkeltyivät joutuessaan kasvotusten oikeassa maailmassa. Yhtäkkiä saman löylyn hikoilu olikin vähän liikaa.
Olisikohan viisainta poistaa Facebook-ystävistäni kaikki sellaiset tuttavuudet, joiden kanssa en muuten tohtisi kommunikoida? Niin kiehtovaa kuin onkin selailla puolitutun kihlajaiskuvia tai vakoilla pikkusiskon ystäviä. Tahdon uskoa, että tänä pikaviestinten kulta-aikana on kuitenkin arvokkaampaa istua vaikka teekupin ääressä hyvän ystävän kanssa kasvotusten, samaa ilmaa hengittäen. Joskus voisi jopa ottaa toista ihmistä kädestä.
