Kirjoittanut
Olen mukana kirkon strategiatyöryhmässä. Meidän olisi määriteltävä, mihin suuntaan kirkon tulisi kulkea lähivuosien aikana. Ensin kirjoitamme parin lauseen mittaisen vision kirkosta vuonna 2020. Ehdotuksia on lupa maistella sosiaalisessa mediassa. Mitä sanoisitte tällaisesta: ”Vuonna 2020 kirkko on hengellinen yhteisö, jossa Jumalan sanan julistus ja opetus ovat keskuksessa. Kirkot täyttyvät ihmisistä, jotka haluavat ja saavat kuulla Kristus-keskeistä sanomaa ja jotka lähtevät toteuttamaan rakkauden käskyä maailmaan. Kirkko ei ole työntekijäkeskeinen, vaan jokainen sen jäsen osallistuu vastuun kantamiseen.”
Tämä on minun ehdotukseni. Siinä ei oteta kantaa kaikkiin mahdollisiin kirkon haasteisiin, eikä pyritä syleilemään koko maailman ongelmia. Kun mietin tätä, ajatuksissani olivat ne kirkot maailmalla, jotka kasvavat ja joiden kautta evankeliumi leviää voimakkaasti ympäröivään yhteiskuntaan. Niillä kirkoilla on yleensä vähän resursseja, mutta paljon intoa ja rakkautta. Ne eivät kuvittele ratkaisevansa kaikkia yhteiskunnan kysymyksiä, mutta niiden sanoma säteilee ympäristöön ja muuttaa maailmaa.
Suomen kirkko lienee tänään maailman vauraimpia ja sillä on työntekijöitä ja rakennuksia enemmän kuin sadoilla Afrikan tai Aasian kirkoilla yhteensä. Sillä on vahva hengellinen perintö ja sen opin pohjana ovat Raamattuun pitäytyvät tunnustuskirjat. Sen työntekijät ovat erittäin korkeasti koulutettuja ja sen lukuisat toimintamuodot kattavat lähes kaikki inhimillisen elämän alueet. Perusta ja puitteet ovat siis kunnossa.
Silti joku kirkon toiminnassa mättää. Jäsenkato huolettaa rahakirstujen vartijoita. Joidenkin mielestä kirkko on liian vanhanaikainen pitäessään kiinni ikiaikaisista opeistaan, toisten mielestä taas liian moderni pyrkiessään olemaan salonkikelpoinen tämän päivän yhteiskunnassa. Edelliset ajattelevat kirkon säilyttävän asemansa, mikäli se suostuu mukautumaan ajan henkeen ja säilyttämään uskottavuutensa modernin ihmisen silmissä. Jälkimmäiset pelkäävät juuri tätä, ja ovat huolissaan siitä, että suola käy mauttomaksi, eikä kelpaa enää muuhun kuin pois heitettäväksi.
Minä kuulun niihin, joiden mielestä kirkon tulevaisuus ratkaistaan siinä, pysyykö se uskollisena alkuperäiselle kutsumukselleen Kristuksen kirkkona. Muodot voivat muuttua, mutta sisältö ei. Uusia tapoja sanoman välittämisessä on kokeiltava rohkeasti, mutta uutta evankeliumia ei pidä keksiä. Papin on puhuttava nykyajan kielellä, mutta synti on sanottava synniksi ja armon oven oltava apposen auki. Jumalanpalveluksen kaavaa ja soitinvalikoimaa voi vaihtaa, mutta sanoma Jeesuksesta ainoana pelastustienä ei ole vaihdettavissa.
Jos kirkko on uskollinen alkuperäiselle kutsumukselleen, sillä on edelleen oikeus kutsua itseään Kristuksen kirkoksi. Kyse on hengellisestä yhteisöstä, jonka rajoja emme tässä maailmassa kykene piirtämään, eikä meidän tarvitsekaan. Tärkeämpää on keskittyä Kristukseen kuin rajanvetoihin. Silti rajat ovat olemassa. On oikean ja väärän raja, on myös Jumalan valtakunnan ja pimeyden valtakunnan välinen raja. Kymmenen käskyä ovat Jumalan muuttumaton pyhä tahto ja niiden rikkominen aina ja kaikissa olosuhteissa on syntiä. Jokainen ihminen on synnintekijänä kadotuksen alainen. Usko Jeesuksen lunastustyöhön pelastaa viimeisestä tuomiosta.
Tätä varten kirkko varsinaisesti on olemassa. Sen tehtävänä on välittää pelastuksen sanomaa tälle maailmalle. Koska se on uskon ja rakkauden yhteisö, se ei voi sulkea silmiään maailman hädältä. Se ei kuvittele olevansa kaikkien maailman ongelmien ratkaisija, mutta se kulkee heikkojen, sairaiden ja yhteiskunnan jalkoihin jääneiden rinnalla ja puhuu ja toimii näiden puolesta. Tällä tavalla se toteuttaa Mestarinsa esimerkkiä. Kirkko ei kuitenkaan ole Jeesuksen matkija vaan Jeesukseen uskova. Sen sanoma ei ole korkeassa moraalissa vaan luottamuksessa ristiin ja anteeksiantamukseen. Niinpä se on tässä maailmassa usein näkymätön ja heikko. Silti se ei ole mitään vähempää kuin Jumalan valtakunta maan päällä.
