Kirjoittanut
Haluaisitko sinä sellaisen perhe-elämän, jossa pyritään virheettömyyteen, hymistellään samanmielisesti eikä todellisia tunteita näytetä? Olisiko mukavaa viettää yhteisiä sunnuntailounaita tai perhejuhlia kliinisesti ja siististi, ennakkoon määrätyn ja tarkan suunnitelman mukaisesti. Jos joku asia menee pieleen, niin hävettää ja paljon.
Minä en ainakaan. Silti tämä on valitettavan usein ihanteemme Jumalan perheväen keskuudessa.
Perheessä kasvetaan yhdessä – välillä kipeästikin. Toisten kanssa saa olla eri mieltä, ja se oikeastaan kuuluukin asiaan. Kärhämät yritetään selvittää. Silti ei ole epäilystäkään siitä, ollaanko samaa perhettä. Rakkaus ja hyvinvointi ovat sitä mihin pyritään, ei virheetön elämä. Perheenjäsenten erilaiset vahvuudet ja heikkoudet ovat aidosti läsnä. Tunteet leiskuvat matkan varrella, ja se on vain positiivinen asia.
Seurakuntaa kun kuvataan Jumalan perheväkenä, niin mistä on siis tullut tämä ihanne kliinisestä elämästä? Sopuisuuteen toki täytyy pyrkiä, mutta se ei kai tarkoita tunnekylmyyttä, perfektionismia tai vaikeiden kysymysten maton alle lakaisemista?
Kanttorin ammattini takia tämä asia näyttäytyy minulle erityisesti perhejuhlan, jumalanpalveluksen kautta. Meillähän on itse asiassa ohje tilanteeseen: Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi. (1. Kor. 14:26)
Ohjeessa ei määritellä, että vain paras puhuja puhuu tai vain taitavin laulaja laulaa. Ei myöskään sanota, että puhukaa ja laulakaa vain niin, ettei kenessäkään herää mitään tunteita – varsinkaan teissä itsessänne. Siinä sanotaan, että jokaisella on jotain tuotavaa yhteiseen perhejuhlaan. Meidän jumalanpalveluksen ammattilaisten tehtävä on siis houkutella myös seurakuntalaisten äänet kuuluville. Ja sallia, että oma tekemisemme on laadukkaan lisäksi myös intohimoista!
Seuraava juttu on kuulemma tositarina – tosin kuka näistä tietää! Aikaa sitten eräässä seurakunnassa eräs kanttori suunnitteli tv-jumalanpalvelusta. Hän sanoi, että voisihan tuota laittaa kaikki oman seurakunnan kuorot laulamaan, mutta hänen mielestään seurakunnan pitää tarjota vain parasta tällaiseen tilaisuuteen, ja tällä kertaa se on oman ns. parhaan kuoron lisäksi naapuriseurakunnan huippulaulajien lainaaminen. Minua tällainen vaivaa suuresti. Jumalanpalvelus on seurakunnan oma ja yhteinen juhla, ei mikään ulkopuolelle tarkoitettu, virheettömyyteen hiottu esitys. Perhejuhlia järjestetään siksi, että iloitaan ja tavataan toisia ja tullaan ravituiksi niin hengessä kuin ruumiissa.
Toki joskus ovat paikallaan suuret ja juhlavat sukujuhlat, joissa osa nautintoa on protokollassa pitäytyminen, hienouteen pyrkiminen ja koukeroiden kauneus. Näin myös juhlajumalanpalveluksissa. Ja sehän on vain upea asia! Ja tietenkin aina, myös arkisemmissa juhlissa on tehtävä sen hetkinen parhaansa; hyvä laatu auttaa myös sanoman perille menemistä. Mutta se ei ole kuitenkaan tärkeintä.
Minä toivon jumalanpalvelukseen aitoutta ja elämän koko kirjoa – pientä riskinottoa. Toivon seurakunnan elämään iloa, surua, ahdistuksen ja innostuksen tunteita, jopa ylilyöntejä ja typeryyksiä (noh, tietyissä rajoissa). Olisimmepa kylmiä tai kuumia, mutta emme haaleita!
