Kirjoittanut
Tarinapappi, ikonitohtori, isä- ja aviomies.Johdanto
Tässä kirjoituksessa pohdin kristinuskon ja populaarimusiikin suhdetta. Erilaiset korvamadot ja hinkuraidat soivat marketeissamme, autoissamme ja taukotiloissamme. Silti harvoin pysähdymme miettimään kuulemaamme. Keskityn etenkin populaarimusiikin lyriikoiden sanomaan. Aiemmin olen tutkaillut samaa suhdetta yltäkylläisen elämän sekä pelastuksen näkökulmista.
Hyödynnän arvioinnissani kahta kristillistä näkemystä muista uskonnoista ja maailmankatsomuksista. Ensimmäinen näkemys korostaa Jumalan luomista, luomakunnan hyvyyttä ja ihmisen luontaista kaipuuta kohti Jumalaa. Toinen tulokulma muistuttaa lankeemuksesta sekä ihmisen kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta etsiä Jumalaa. Nämä näkemykset ovat vastakkaiset, jopa toisensa poissulkevat. Voisivatko ne toisaalta täydentää toisiaan?
Tekstini on ekumeeninen. Roomalaiskatolinen kirkko on tavannut etenkin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1965) jälkeen korostaa ensimmäistä, luterilainen maailmanselitys jälkimmäistä näkemystä.
Kaksi näkemystä toisista katsomuksista laajenee yleisluontoiseksi, myönteiseksi ja kriittiseksi palautteeksi.
Tarkastelen kristinuskon ja populaarimusiikin suhdetta viiden musiikkikappaleen kautta. Laulujen valintakriteereitä olivat tunnettavuus, ajankohtaisuus sekä aiheeseen sopivuus. Otan huomioon yksittäisten laulujen kontekstin osana albumikokonaisuuksia sekä yhtyeiden tuotantoa.
Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani – Lumous (2021)
Ihmisiä kesäyössä
Varjokuvat vasten taivaan purppuraa
Mä tunnen asfaltti on lämmin
Rantatiellä tuoksuu leirinuotio
Sä tanssit villapaita auki
Tanssit silmät kiinni paljain jaloin hiekalla
Kesän uni joka laskeutuu
Sä tanssit nuotion mukana
Ja voimaeläimet ui vapaana kaislikon halki
Kesän uni joka laskeutuu
Sä tanssit liekkien mukana
Sanot varjojen takana on toinen todellisuus
Lumous
Lahden poukamasta
Pääsee salaa uimaan, kukaan ei vahdi meitä
Hei soita nuotiokitaraa
Soita avaruuteen viesti joka kertoo, me ollaan elossa
Ja kesän uni joka laskeutuu…
Myönteisesti
Lumous on laulu, missä kauneus etsii alkuperäänsä niin kuin Laulujen laulun neito rakastaan yön pimeydestä. Näky on arkinen ja arkaainen, suomalainen, mutta universaali. Kuvaus on platoninen ja hengellinen: ihmisessä palaa hengen tuli, joka kohoaa liekkien lailla kohti taivasta. Näin Augustinuskin opetti. Luonto, paljaus ja alastomuus viittaavat paratiisiin, mitä pyhiinvaeltaja etsii Kaihon karavaanin lauluissa.
Kilpeläisen yö ei ole pahojen henkien temmellyskenttä, vaan shakespearelainen keijujen valtakunta, missä Romeon Julia riippuu yön poskella kuin timantti maurin korvassa. Arkiset murheet ovat vaihtuneet huolettomuuteen – kosmiseen rauhaan ja iloon, missä opetuslapset päihtyvät tähtien tuikkeesta kuin hienoimmasta ehtoollisviinistä Luojan suuressa temppelissä. Lumous on Beethovenin Kuutamosonaatin ja Chopinin nocturneiden tavoin osa sitä runouden, taiteiden ja musiikin siltaa, mikä johdattaa meidät ajasta ikuisuuteen.
Kriittisesti
Tuure Kilpeläisen esteettisiä ansioita ei tarvitse vähätellä, mutta hengellisellä kentällä vetää överiksi: Bonsaipuu (2011) julistaa feuerbachilaista ateismia, Jumala on nainen -kappaleen (2020) kömpelö feminismi aiheuttaa facepalmauksia ja Lumous tarjoaa suorastaan kliseisen kuvan nuotion ympärillä tanssivasta pakanuudesta. Yhteys Jumalaan vaihtuu shamanistisiin henkioppaisiin. Laulun uushengellisyys kanavoituu jumalanpalveluksen, sanan ja sakramenttien, ohi.
Lumous on tyypillinen romantiikan tuotos: tunne voittaa järjen, luonto teollistuneen kaupungin. Kaipaus katoavaisuuden tuolle puolen paljastuu petolliseksi. Lumous ei kanna Jumalan luo. Se yltää vain avaruuteen, jonka henkivallat sokaisevat meidät etsimään viattomuutta itsestämme, rauhaa jumalallisesta luomakunnasta maailmasta erillisen Jumalan sijaan.
Ellinoora – Leijonakuningas (2016) levyltä Villi lapsi
Yy, kaa, yy, kaa, koo, nee
Koulussa kun kysyttiin, mikä musta tulee isona
Laulaja tai lätkänpelaaja
Ei lapsena häpeää tunneta
Ennen ku joku luokas nauraa
En koskaan vastannut tehtävänantoon
Mieli samos metsiä, raaputin pulpettia
Tutkin kämmenen viivoja
Ja ne kertoi, ei musta mitään tuu
Unelmani täyteen panee joku muu
Me lauletaan kovempaa ku pitäs olla hiljaa
Ei paineta leukaa rintaan
Ennen ku kasvetaan viljaa
Nostetaan keskikaljamaljat ilmaan
Tänään ihmisen puolikas
On huomenna leijonakuningas
Tänään ihmisen puolikas
On huomenna leijonakuningas
Aiemmin mä pelkäsin
Et muut mun ajatteli tänne lentäneen ufolla
Ainakaan ulkoavaruudessa ei pahaa verta jaeta
Siel pätee rock, rakkaus ja rauha
Puhukaa vaan pahaa pizzerioissa
Samaan aikaan rustaan näit lauluja
Joita ens kesänä, sä hoilaat mukana
Usko tai älä, toivon kaikille hyvää
Kyl me elämästä löydetään jotain pyhää
Jokainen on joskus luuseri
Toiset vaan peittää sen paremmin
Me lauletaan kovempaa ku pitäs olla hiljaa…
Myönteisesti
Leijonakuninkaan hahmon voi tulkita kristityksi. Risti yhdistää levyn tekijäkaksikkoa ja puolisoita, Ellinooraa ja tuottaja Samuli Sirviötä. Piispa Eino Sormunen kirjoitti aikoinaan kristittyjen matkalaisuudesta sekä siitä, että maailman halki matkaava Jumalan kansa on valtavin ajatus, mitä länsimainen uskonajatus on luonut. Ellinooran kappale liittyy tähän tarinaan ja kristilliseen vierauteen maailmasta vähintään samansuuntaisena tuntona.
Laulu liittyy kristillisyyteen myös leijonakuningastarinan kautta. Elokuva kertoo symbolisella tasolla uhrautuvasta Jumalasta sekä kristityn vaelluksesta kasteen ja suruttomuuden, kiusausten ja pyhityksen kautta takaisin Jumalan lapseksi. Kappale myötäilee luterilaista ristin teologiaa: Surkeuden ahjossa taotaan siipiä. Ne nostavat meidät pikkumaisuuden ja kostomentaliteetin yläpuolelle. Toisaalta pyhän etsijä ei pakene maailmaa luostariin, vaan elää muiden ihmisten keskellä uskon, toivon ja rakkauden tulkkina.
Kriittisesti
Villi lapsi kuhisee populaarimusiikin helmasyntejä: itseensä käpertyvää hautomista, bilettämisen ihannointia, oman kurjuutensa rakastamista, eskapismia… Kappaleen avaruuteen projisoidut ihanteet ovat surullinen todistus popin tyhjänpäiväisyydestä kauniiden sanojen takana. Näissä lauluissa huokuu voimattomuus kantaa elämän kärsimyksiä, saati sitten iloita niistä. Levoton halu nojaa hetken unohdukseen, tulevaan festarikesään tai senhetkiseen seurustelukumppaniin.
Leijonakuninkaaksi kasvaminen ei tarkoita pyhittymistä, vaan omien unelmien toteuttamista ja maallista menestystä. Laulun lyyrinen minä samaistuu parikymppiseen, keskinkertaisia säkeitä viljelevään artistiin itseensä. Leijonakuningas on hänen kruunajaislaulunsa. Kovin hyveellisenä ei ”transformaatiota” voi pitää, sillä kuninkuus ilmenee ylpeydensekaisena uhmana, traumoissa vellomisena sekä huonosti peitettynä ylemmyydentuntona. Mikäli gospel kiinnostaisi, tulisi palata perusasioihin, kuten siihen, ettei rakkaus käyttäydy sopimattomasti. Valitettavasti en löydä Villi lapsi levyltä tällaista tahtoa.
Haloo Helsinki! – Kerran kuussa (2021) levyltä Älä pelkää elämää
On lehmät lentäneet lautasilta taivaaseen
Ei kukaan karsinassa huuda enää
On kukat kukkineet, ei piipun suita tukkineet
Ei kukaan kyltin kanssa marssi enää
Ja hädän keskellä on helppo kiivetä, Jumalan selkään
Mut selän takana on aina hiljaista, mitä nyt pelkään?
Jos kerran kuussa joku käynyt on
Ei rauha maassa ole mahdoton
En tartu vielä lippuun valkoiseen
Voi valo tulla maahan varjoiseen
Me rukoilemme, me turhaudumme
Me tahdomme rauhan, me epäilemme
Jos kerran kuussa joku käynyt on
Ei rauha maassakaan oo mahdoton
Ja otamme maailman suurimman askeleen
Rauhan mereen
On naiset itkeneet, kaiken vihan kitkeneet
Mut kipu sisältä ei poistu enää
Ei miehet muuttuneet, kai historiaan juuttuneet
Isältä pojalle nuo muistot elää
Taistelut, tantereet, kaikki sulat mantereet
Pahinta kai pelkään
Ei jaksa sotia, rakennan kotia Himalajan selkään
Jos kerran kuussa joku käynyt on…
Myönteisesti
Aina kun kuulen tämän kappaleen viulut, muistan että Haloo Helsinki! on Suomen parhaimpia yhtyeitä. Radiohittien jälkeenkin bändin albumeilta lohkeaa huikean suuria ja luovan erilaisia jalokiviä. Tämä rauhanhymni on U2 -yhtyeen klassikon Sunday Bloody Sundayn (1983) sukulainen. Laulu on hienon globaali sitoen Vietnamin sodan vastustamisen, miehitetyn Tiibetin sekä sodissa raskautetun isänmaamme koko luomakunnan vaikeroimiin synnytystuskiin.
Haloo Helsingin laulu sanoittaa vuoropuhelua rauhaa kaipaavan ihmisen ja rauhan lahjoittavan Jumalan välillä. Rauhanruhtinas on syntynyt maailmaan. Kristityt ovat rauhantekijöitä. Laulussa ei tuudittauduta väärään rauhaan. Tässä herätellään profeetallisesti silmänsä ummistaneita, käydään jaakobinpainia sisäistä ja ulkoista vihollista sekä menneisyyden haamuja ja tämän päivän lohduttomia otsikkoja vastaan. Laulun meri viittaa Ilmestyskirjassa mainittuun taivaan kristallimereen. Ihmisen askel alttarille on suurempi kuin ihmisen askel kuun pinnalle, sillä vain Jumalan edessä ihmisluontomme langenneeseen kiväärinpiippuun istutetaan ikuisen elämän kukka.
Kriittisesti
Haloo Helsinki! todistaa, että rockmusiikki kyllä välittää surua, valitusta ja protestia, mutta on varsin kyvytön rakentamaan, vaikuttamaan juuri mihinkään tai löytämään rauhaa manifestoimalleen maailmantuskalle. Pahimmillaan Elli Haloon maailmanparannuslaulut tuudittavat meidät harhaluuloon esteettisen tunnelmoinnin eettisestä erinomaisuudesta sekä historian oikealla puolella olemisesta. Mehän lähinnä heilumme kaupallisen viihteen tahdissa.
Laulu asettaa toivomme valistuksen ja positivismin tavoin tieteelliseen tietoon. Kuuretki oli kuitenkin osa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välistä kylmää sotaa, missä me ihmiset rakensimme kilpaa ydinaseita. Laulussa välittyy eksyminen: Jumalan valtakunta on korvattu edistysuskolla. Tämä on nyt törmännyt ihmisluonnon putinismiin ja trumpismiin. Jumalan sijaan kiivetään Himalajan selkään – kenties Dalai-laman rauhan tyyssijaan. Kuun tyhjyys sopiikin yhteen esimerkiksi kirjailija Yuval Noah Hararin edustaman buddhalaisen materialismin kanssa. Totta, lapset vastaavat isien pahoista teoista aina neljänteen polveen, mutta kristityt ovat syntyneet Jumalasta, vedestä ja Hengestä, vapautuakseen tästä synnin kierteestä ikuiseen rauhaan.
Litku Klemetti – Jos olisin koira (2024) levyltä Funny Girl
Koira on vähästä onnellinen
pitää olla koti turvallinen
ja tärkeä ihminen
joka antaa huomionsa täyden
Olen maailmassa rikkoutunut
koira on minut korjannut
koira kysyy, joko lähdetään
vaikka on koiran sää, älä jää
Jos olisin koira
kaikki ois helpompaa
en miettis tulevaa
laukkaisin lujempaa
jos olisin koira
ravaisin taivaanrantaan
ja käyttäisin nahkapantaa
Jos olisin koira
haukkuisin: terve vaan
Mä olen vihassa kuin piikki lihassa
mut jos oisin koira
tottelisin sua ja oisin
turrukka suurenmoisin
Jos olisin koira
Koirallakin on persoonallisuus
yksi alistuu, toinen stressaantuu
Murreakin joskus masentaa
milloin viimeksi leikitkään Murren kaa?
Se saa sydämeni raiteiltaan
kun mietin koiraa jota jossain potkitaan
miten koira on peloissaan
miten tuollaiseen roistoon vois luottaa?
Jos olisin koira
oisko tää helpompaa
Maailma on epäreilu hurtallekin
jos ei häntä heilu
Hurtan voi laittaa vaihtoon
kun mätsää se ei sun mekkoon
Mikään ei voita
sitä kun hännänpää
niin iloisena vispaa
juostaan pihan halki kilpaa
En koskaan pukisi sua huumoripaitaan
Tai harjaisi vastakarvaan
Jos olisit koira
Myönteisesti
Kun kuuntelee Sumun jälkeen kappaleen vintage-Yamahan soundeja, lusijoiden kanssa lusivaa Lusijaneitoa tai Seis, nimeen rakkauden! energiapommia ei tarvitse ihmetellä, miksi Soundi julisti levyn vuoden parhaaksi kotimaiseksi. Litku on saanut taakseen hämmästyttävän omaperäisen ja hauskan progeäänimaailman, mikä murentaa konservatiivisiksi kalkkiutuneet korvakäytävämme.
Koiralaulumme nerokkuus perustuu ristiriitaan: laulu on humoristinen ja melankolinen, lapsenmielinen ja vakava. Laulun viehkeys juontuu oivalluksesta: ihminen ei ole ihmiselle koira. Koirana elämä olisi helpompaa. Kohtelemme koiriamme hellemmin kuin läheisiämme! Kuten koirafilosofi Eero Ojanen todistaa, hauvat tekevät meistä inhimillisempiä, rauhallisempia, huolehtivampia. Tulkitsen laulun kaipuuksi paratiisiin, hyvän ja pahan tuolle puolen – semminkin kun levyllä koputetaan muutenkin ikuisen toukokuun ovea. Sama ajatus ihmisen ja eläimen alkuperäisestä harmoniasta löytyy niin Jesajan profetioista kuin kristillisistä traditiosta.
Me kristityt saamme olla koiria, jotka odottavat isäntämme pöydältä putoilevia palasia.
Kriittisesti
Katson levynkannen koirankuonolaista ja mietin, onko näillä ihmisillä kaikki hyvin. Levyn aloittava Olit huumeissa huokuu itsesuojeluvaiston kadottamista, häiriintynyt Kis kis beibi lapsellista samaistumista kissanpentuun, kun taas päätöskappaleessa Kuolemanharjoitus kieriskellään mäenrinteessä. Koiralaulussa therian-ilmiö lähtee laukalle kennelin identiteetinvaihtamiskuopimisissa. Suotakoon lapsille leikkinsä, mutta tässä on kyse jostain muustakin – häpeämättömyydestä. Tästä Tuure Kilpeläinenkin pitää meteliä. Myös teologi Ella Luoma näyttäisi kutsuvan meitä häpeämättömyyteen, kun ei keksi kolumnissaan mitään hyötyä häpeälle. No, meille langenneille häpeä on syyllisyyden tavoin terve tunne osana varoittavaa ja suojelevaa moraalisuuttamme.
Raamatussa koira edustaa ahnasta petomaisuutta. Ilmestyskirjassa kerrotaan kuinka koirat ja noidat – joihin Litku myös samaistuu – eivät pääse sisään kultaisen Jerusalemin porteista. Kaniineista mallia ottavan Ellinooran ja koiruuksia harrastavan Litkun vastapainoksi muistutan varhaiskristillisestä antropologiasta: ihminen on eläimellisyyden ja enkelinkaltaisuuden välimuoto. Ensimmäinen edustaa katoavaa maallisuuttamme, seksuaalista himoa sekä järjettömiä viettejämme, jälkimmäinen pyhää, puhdasta ja hillittyä elämää. Voisivatko laulut kallistua myös jälkimmäisen kannalle?
Juha Tapio – Sitkeä sydän (2011) levyltä Hyvä voittaa
Herätys on nyt uni häviää
Uni jossa naurat et muista enempää
Seinän takaa kuulet naisen kysyvän
Kumpi meistä tahtoi tämän elämän
Asemalta ääniä junan lähtevän
Neljätoista lamppua katukäytävän
Portaikossa poika käy äidin liepeisiin
Onko isi taivaassa niin kuin puhuttiin
Sinussa on valo sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää
Yläkerta kauan on ollut tyhjillään
Pinoutuvat kirjeet pölyyn hämärään
Sisäpihan lasten huudot kohoaa
Rajuilmaa hautoo huohottava maa
Sinussa on valo sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää
Sade tuli tulvana yli pysäkin
Sinä olet ihme suuri sittenkin
Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen vaikket sitä nää
Myönteisesti
Juha Tapion levy on kaunis ja ihana. Laulut ovat vahvan myönteisiä – jopa eskatologisia – ja sellaisina korvaamattomia meille pimeässä ja kylmässä pohjolassa asuville suomalaisille. Ilmaisu on juurevan ja raikkaan luterilaista. Luther kirjoitti: ”Järki ei kykene laulamaan Jumalan lahjoista. Herran laupeuden tajuaminen on pelkästään Hengen tehtävä; se alkaa kiittää ja ylistää tämän tietäessään. Järki ei itsestään tähän pysty, vaan se tarkkailee Jumalan uhkaa ja kauhistavuutta ja maailman jumalattomuutta, mistä johtuen se alkaa mukista ja rienata.”
Valkoinen kivi, kallis hunajan pisara… Tapion lauluista löytää kristillistä symboliikkaa. Valon ja pimeyden voi tulkita luterilaiseksi ihmiskuvaksi tai elämän kukiksi ja ohdakkeiksi. Laulun sydän tuo mieleen Hesekielin profetian: ”Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.” Kyyhkynen on juuri Pyhän Hengen attribuutti. Näin laulu valaa meihin rohkeutta ja uskoa täällä kuoleman varjon laaksossa. Sitkeä sydän on esimerkki Tapion sinä-keskeisistä kappaleista. Saamme omistaa nuo Psalmin 139 sanat itsellemme. Kun laulamme tätä Nuoren seurakunnan veisukirjan kestosuosikkia toinen toisillemme, täytämme Heprealaiskirjeen sanat: ”Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin”.
Kriittisesti
Sitkeä sydän on lyriikoiltaan sekava. Laulun päähenkilö katoaa yleiskuvaan. Tapiolle tyypillinen heikkous verbien käytössä puhkeaa kukkeimmilleen. Tavoitteena on ilmeisesti ollut elämänmakuisuus sekä jonkinlainen kollektiivinen kamppailu hyvän ja pahan välillä. Kuvat pinoutuvista kirjeistä ja sadetulvasta jäävät kuitenkin irrallisiksi.
Kirkkomuusikot Katja Kangas ja Lissu Elenius sanoittavat Crux-lehden artikkelissaan kuinka populaarimusiikki sopii kirkkoon, koska sitä ovat tehneet ”ihan tavalliset ihmiset tavallisille ihmisille”, koska se ”madaltaa kynnystä” ja ”tarjoaa häivähdyksen pyhää”. Kääntöpuoli – uskon maallistuminen ja viihteellistyminen – unohtuu. Kappaleen ”kristillisyys” vaikuttaa päälle lätkäistyltä. Pyhyyden tarkoitus, Herralle erottaminen, jää tapahtumatta kristillisyyden samaistuessa tavalliseen elämään. Kertosäe alleviivaa tätä voimaantumisfiilistelyä. Samalla se on esimerkki Jumalan ylistämisestä ihmisen ylistämiseen kääntyneestä gospelista.
Loppusanat
Taiteeseen liittyy aina tulkinnanvapaus. Kukin musiikin kuulija käsittelee kuulemaansa omista lähtökohdistaan. Tulkintahorisontin avaruudesta todistaa se, että sama kuuntelija voi arvottaa samoja lauluja täysin eri suuntiin ja päinvastaisesti. Lauluilla on silti aina oma sanoma. Liian villi tulkinta rikkoo yhteyden alkuperäiseen kappaleeseen. Toivottavasti en ole syyllistynyt tällaiseen.
Tekstini tavoite oli oppia jotain populaarimusiikista, kristinuskosta sekä ekumeniasta. Toivon mukaan jotain välittyi myös lukijalle. Katson todistaneeni kahden vastakkaisen näkökulman olennaisuuden tapausesimerkkieni kautta. Pelkkä ensimmäisen huomioiminen kadottaisi lankeemuksen todellisuuden ja kadottaisi siten lunastuksen ja pyhityksen tarpeen. Toisen tulokulman ylikorostus johtaisi farisealaiseen maailman tuomitsemiseen.
Kumpaa näkökulmaa sinä korostat? Kumman perustelut olivat vahvemmat? Kummalle näkökulmalle tulisi antaa viimeinen sana? Minusta näitä voi pitää päällekkäisinä ja samanaikaisina. Jumalan rakkaus on joka tapauksessa alku ja loppu. Populaarimusiikilla on oma paikkansa näiden välissä.
