Eräs samanikäinen ystäväni totesi, että hän on alkanut viihtyä messussa sitä paremmin, mitä enemmän hän on siellä käynyt. Kun messun kaava ja etenemisjärjestys ovat tulleet tutuiksi, ei enää tarvitse keskittyä mukana pysyttelemiseen ja käsiohjelman tulkitsemiseen, vaan voi hermoilematta hiljentyä ja rauhoittua paikallaan kirkon penkissä. Messu, josta ystäväni minulle kertoi, oli aivan tavallinen paikallisseurakunnan joka sunnuntaiaamuna pidettävä messu. Messun mielekkyys tuli siis aikaa myöten juuri sen toistuvuudesta ja pysyvyydestä. Mieltä lämmittävää oli myös havaita penkeissä istumassa vähitellen tutuiksi tulevia kasvoja viikosta toiseen. Ensin hymyillään, sitten tervehditään ja jonkin ajan kuluttua vaihdetaankin jo kuulumisia kirkkokahvien merkeissä.
Aamu-uniaan liikaakin rakastavana ihmisenä on osallistuminen aamukymmeneltä alkavaan messuun minulle varsin harvinaista. Pääkaupunkiseudulla asuessa ei se onneksi ole onnettomuudeksi, sillä messuja löytyy monenlaisia eri viikonpäiville ja eri kellon aikaan järjestettyinä ja vieläpä suhteellisen helpon matkanteon päässä. Tämä etuus onkin tehnyt minusta kokeilijan ja kiertolaisen ja olen käynyt istumassa usean kirkon penkillä, milloin perinteisessä messussa tai sanajumalanpalveluksessa, joskus erikoismessussa ja toisinaan hartaushetkissä. Jossain on tullut käytyä vain kerran, jonnekin on taas palannut muutaman kerran uudestaankin. Ja varmasti paljon enemmän on jäljellä vielä testattavaa kuin mitä voi testatuksi luokitella.
Testikierroksillani olen etsinyt omaa paikkaani ja elämyksiä. Jälkimmäisiä olen saanut monia ja olen ollut niistä ilahtunut ja kiitollinen. Jumalaa voi palvella monin eri tavoin aivan kuin hän myös puhuttelee ihmisiä eri tavoilla ja erilaisissa tilanteissa. Mihin tahansa jumalanpalvelukseen olen ikinä päätynytkin, olen saanut olla Herraa palvelemassa ja Hänen palveltavanaan. Kuitenkin, vaikka tunnen oman paikkani Jumalan kasvojen edessä, en välttämättä istu penkkirivissä yhtä luontevasti kuin muut seurakuntalaiset. Oman paikan etsiminen vie aikansa, mutta onneksi etsintä on antoisaa ja avartavaa. Ja luulen, että tässä tapauksessa matka on tärkeä ja merkityksellinen päämäärää ajatellen.
Näitä ajatuksiani kirjoittaessa muistui mieleeni ensimmäinen kerta, kun kävin viime syksynä Wienissä evankelisessa messussa. Kirkko oli pieni, vetoisa ja vaatimaton ja koruton verrattuna katolisiin vastineisiinsa. Tekstinluku ja saarna menivät minulta joiltain osin ohi ymmärryksen ja virsien sävelistä saati sitten sanoituksista ei mikään tuntunut tutulta. Erikoisinta messussa oli kuitenkin ehtoollinen. Me kaikki seurakuntalaiset marssimme yhtä aikaa alttarille, mutta emme polvistuneet sen ääreen, vaan asetuimme piiriin seisomaan. Pappi jakoi leivän jokaiselle vuoron perään ja ehtoollisviinin (joka oli muuten valkoviiniä) saimme yhteisestä maljasta. Kun ehtoollinen oli nautittu, tartuimme toisiamme käsistä ja rukoilimme. En muista rukouksen sanoja enää, mutta muistan sen, että ymmärsin ne täysin siinä tilanteessa. Vaikka messun kieli ja tällainen ehtoolliskäytäntö olivat minulle vieraita puhumattakaan kirkosta ja sen seurakuntalaisista, niin siinä ehtoollishetkessä tuntui siltä, että juuri nyt ja juuri tässä on minun paikkani, näiden ihmisten keskellä ja Jumalan armollisten kasvojen edessä.
”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.” Matt. 7:7-8
Mainittakoon, että Wienissä minulle tutuimmiksi jumalanpalveluksiksi muotoutuivat kuitenkin opiskelijaseurakuntani sunnuntai-iltaiset sanajumalanpalvelukset. Pienestä evankelisesta opiskelijaseurakunnasta tuli turvasatamani vaihtovuoteni ajaksi. Mutta kuljin silti etsiskellen tuossa kauniiden kirkkojen luvatussa kaupungissa ja teinkin monta hienoa löytöretkeä.