Kirjoittanut
Titta Hämäläinen toimii lähetystyöntekijänä eteläisessä naapurissamme Virossa. Maailman maallistuneimman maan mainetta kantavassa Virossa järjestäytynyt uskonnollisuus on monelle vierasta. Silti hengellisyys on läsnä yllättävissäkin asioissa. Elämää ja ilmiöitä Virossa Titta tarkastelee savolaisen, diakonin ja nuorten kanssa työskentelevän ihmisen silmin.Olen vanha yhteisvastuukeräysintoilija. Kun olin vielä Suomessa töissä, järjestimme monena vuonna kerhonohjaajien ja isosten kanssa lipaskeräystempauksia, olimme apuna yhteisvastuumyyjäisissä ja joskus yksittäiset kerhot järjestivät tapahtumia, joiden koko tuotto meni keräykseen. Joka vuosi puhuimme nuorten kanssa yhteisvastuuteemasta ja kouluillakin otin sen usein esiin. Olimme nuorten ja toisten työntekijöiden kanssa yhdessä innostuneita, ja se oli hauskaa. Tunsimme tekevämme työtä, jolla on merkitystä.
Olen nyt asunut Virossa 12 vuotta. Se on sekä paljon että vähän. En pysty asiantuntijan elkein puhumaan menneestä, vaikka paljon olen kuullut ja lukenutkin. En osaa erotella, mikä on historiallista virolaisuutta ja mikä neuvostovuosien vaikutusta, vaikka arvailla osaankin. Mutta siitä, mitä olen itse nähnyt ja kuullut voin todistaa:
Virolaiset ovat valtavan työteliästä kansaa. Kansan identiteetin ytimeen osuu elokuvassa ”Malev” oleva kohtaus, jossa mietitään virolaisille pahinta mahdollista rangaistusta. Lopulta se löytyy: ”Tehdään kaikki niiden työt niiden puolesta!” Eipä silti, ei Virossa muuten selviäkään kuin tekemällä työtä. Työttömyyskorvausta ja toimeentulotukea on mahdollista saada, jos työtä ei ole, mutta tuet ovat pieniä ja pelkästään niillä on todella hankalaa tulla toimeen. Elämä ja toimeentulo on usein hauraalla pohjalla: jos jotakin yllättävää tapahtuu, pudotus voi olla kova. Kaikki tietävät, että turvaverkkoja on vähän, mutta siihen ei ole myöskään totuttu. Monille niukkuus ja epävarmuus on opettanut kekseliäisyyttä ja yritteliäisyyttä, jota ihailen monissa ystävissäni. Kirkko ja seurakunnat ovat mukana tässä selviytymiskamppailussa. Monet papit tekevät toista työtä, että voisivat sekä palvella seurakuntaansa että elättää perheensä. Pienemmillä seurakunnilla kun ei ole juurikaan varoja palkkojen maksuun. Kirkon organisoimaa yhteisvastuukeräystä täällä ei ole.
Mutta yhteistä vastuuta tässä yhteiskunnassa kannetaan hämmästyttävän paljon. Virolaiset itse vitsailevat, että ovat susia toisilleen, mutta se ei ole totta. Täällä on hyvin tavallista, että kun joku perhe menettää kotinsa vaikka tulipalossa, avataan lahjoitustili, jonka kautta perhettä saa tukea, tai kerrotaan mitä tavaroita perhe tarvitsisi ja minne niitä voi tuoda. Samalla tavalla kerätään rahaa sairauksien hoitoon tai kuntoutukseen. Mikä uskomattominta, hyvin usein saa kuulla, että pyyntöihin on myös vastattu ja apua saatu. Eräskin kodittoman miehen auttamiseksi tehty aloite poiki valtavasti avuntarjouksia. On monia järjestöjä, jotka organisoivat avustuskampanjoita ja hyväntekeväisyyteen rahaa kerääviä televisio-ohjelmia. On lahjoituksilla pyörivä tv-ohjelma ”Kodutunne”, jonka avulla remontoidaan lapsiperheiden koteja, jotta kodissa olisi lämmintä tai / ja peseytymismahdollisuudet. Yhteisestä vastuusta minua muistuttaa aina myös lähikaupassani oleva ruoanlahjoitussäiliö: Kaupassa käydessäni voin tehdä muutaman lisäostoksen ja panna pilaantumattomia elintarvikkeita säiliöön Ruokapankin jaettavaksi. Joka kerta kiitän mielessäni heitä, jotka vievät avun perille. Näitä esimerkkejä olisi valtavasti.
Ihmisillä on halu tehdä hyvää. Lisäksi jokainen tietää, että voi itse minä hetkenä hyvänsä olla samassa tilanteessa. Ihailen näitä avustustilien perustajia ja keräysten organisaattoreita, jotka spontaanisti toimivat eivätkä odota jonkun toisen tekevän jotakin. He tekevät työtä, jolla on merkitystä. Yhteisen vastuun kantajat luovat myös turvallisuutta: Me, jotka luemme uutisia keräyksistä, auttamaan pysähtyneistä lähimmäisistä ja keräyksillä autetuista, saamme viestin: On joku, joka välittää. Se myös rohkaisee huomaamaan lähimmäisen. Niin kauan kuin vielä kannamme yhteistä vastuuta toisistamme, meillä on toivoa.
