Kirjoittanut
FT Eila Murphy tutkii Aasian mediakenttää ja kristillisten mediasisältöjen käyttäjiä. Hän on Medialähetys Sanansaattajien (Sansa) projektityöntekijä.Hirmumyrsky Haiyan, filippiiniläisittäin Yolanda, aiheutti suunnatonta tuhoa. Alueella vieraillut YK:n edustaja ihaili filippiiniläisten nopeaa kykyä palautua ja ryhtyä uudelleen rakentamaan elämää. Vuoden 2004 tsunamin jälkeen ihmisten ja yhteisöjen selviytymiskyky tai sitkeys ja sinnikkyys (englanniksi resilience) on tullut avustusorganisaatioiden strategiseksi ohjenuoraksi. Me suomalaiset voisimme kutsua selviytysmiskykyä vaikka sisuksi; menemme vaikka ’läpi harmaan kiven’.
Selviytymiskyvyn ja sitkeyden vastakohtana on haavoittuvuus ja huono selviytyminen katastrofista. Tsunamitutkimuksissa on huomattu, että varsinkin lapset, iäkkät ja vammaiset ovat kokeneet vaikeuksia selviytyä luonnonmullistuksen keskellä. Hayianinkin jälkeen muistan nähneeni televisiossa sellaisen äidin haastattelun, joka ei jaksanut pitää lapsiaan kädestä kiinni, ja vesi vei heidät mennessään.
Selviytymiseen liittyy käsitys omasta taidoista, kuin myös koko yhteisön taidoista. Mitä kiinteämpi yhteisö on, sitä paremmin he tuntevat toistensa tarpeet ja voivat auttaa toisiaan. Jos taas yhteisö on hajanainen, kukin jää taholleen ja yrittää yksin selviytyä.
Haiyanin jälkeen me itse kohtasimme Eino-myrskyn. Aluksi uutisissa kuvattiin kaatuneita puita ja korjausmiehiä. Sitten alkoi tulla selviytymistarinoita siitä, miten kouluissa pärjättiin tai miten vanhukset saivat ruokaa, kun heille sitä henkilökohtaisesti tarjottiin esim. kunnan, seurakunnan tai SPR:n toimesta. Yllättävää oli, että turvapuhelimet lakkasivat toimimasta.
Luonnonkatastrofit tavallaan testaavat meitä. Luotammeko liikaa tekniikkaan? Välitämmekö toisistamme? Tunnenko naapurini tarpeet? Onko siellä kenties iäkäs, joka tarvitsee sitä, että käyn kurkistamassa, miten hän pärjää? Tai onko lähipiirissäni vammaista, jota voisin auttaa? Tai maahanmuuttajaa, joka ei ymmärrä mitä tapahtuu, kun sähköt ovat katkenneet?
Uskon filippiiniläisten selviytymiseen. Kun asuin siellä, minulta aina kysyttiin ’kenen kanssa’, oli sitten kysymys kauppaan menosta, iltakävelystä, lounastamisesta. Oletuksena oli, että asioita tehdään yhdessä. Sellaista käsitettä filippiiniläisillä ei olekaan, että olisi yksin tai menisi yksin jonnekin.
