Kirjoittanut
Kirjoittaja on eksynyt uskonnon ja politiikan hämärille rajaseuduille.Kristillisen päihdetyön veteraani Jan Nyberg jakoi eräällä luennolla havainnon, jonka hän teki vuosikymmeniä sitten ensimmäisessä työpaikassaan. Säännöstään kaikki päihdehuollon asiakkaat olivat ko. paikkakunnalle muualta alun perin työn perässä muuttaneita. Niillä, jotka asuivat kotipaikkakunnallaan ja joilla oli ympärillään (terve) suku- ja kyläyhteisö, päihdeongelmia ei ilmennyt läheskään niin paljoa. Sosiaalinen pääoma vaikuttaa kaikkeen.
Minäkin olen pääkaupunkiseudulla kasvanut maaltamuuttaneiden lapsi, jolle lapsuuden ”kotikylä” tarkoitti ikääntyneitä naapureita sekä asukasyhdistyksen juhannusjuhlia, joissa kokko paloi ja haitari soi. Sukulaiseni asuvat enimmäkseen muuallapäin maata ja jäivät etäisiksi. Oman elämän yhteisöt ja ystävät on pitänyt etsiä sitten muualta, eikä se ole aina ollut helppoa.
En voi sanoa tietäväni, miltä tuntuu koti-ikävä ja veikkaan, että hyvin moni sukupolvestani jakaa tämän fiiliksen. Pukinmäki, Lontoo, Hervanta, Koh Samui, Juupajoki, New York – aivan sama!
Toimivassa kyläyhteisössä ihmissuhteiden etsiminen ei ollut asia, jonka eteen piti erikseen nähdä vaivaa. Miten ja missä löydämme toisemme kun mikään ei ”luontaisesti” linkitä? Sosiaalisen pääoman hankkiminen on yhtäkkiä vaivan takana ja kun ikää karttuu sitä vaikeammaksi se monilla näyttää muuttuvan.
(Uus)yhteisöllisyyttä etsimässä
Viime aikoina eri kaupungeissa on noussut monenlaisia kaupunginosatason tapahtumia ja aloitteita sekä myös innovatiivisia mobiilisovelluksia, kuten Nappi Naapuri, joilla pyritään auttamaan ihmisiä kohtaamaan toisiaan. Tsemppiä näille yrityksille!
Seurakunnasta voisi rakentua yhteisö joka kohtaa ihmisen yhteisöllisyyden ja yhteyden tarpeet ja auttaa sosiaalisen pääoman rakentumisessa. Lienee hyvä pohtia kuinka hyvin erilaiset kokoontumisen muodot ja käytännöt palvelevat tätä näkökulmaa. Vai ajattelemmeko, että mitä hienoimmat ”ohjelmalliset iltamat” ovat sitä, mitä yksinäinen ja eksynyt eniten kaipaa?
ELO-säätiön kampanja ”Syödään yhdessä” haastaa meitä näin juhlavuonna saman pöydän ääreen – kotona, työpaikalla, jne. Yhdessä syöminen on mitä luontevin lähtökohta tutustumiselle – no, tai ehkä meillä kulttuurina on vielä tässäkin asiassa matkaa tehtävänä.
Veikkaan silti, että jos jokainen meistä kutsuisi yhden henkilön/perheen (enemmän) kotiinsa syömään näin juhlavuoden aikana, sillä olisi suurempi positiivinen vaikutus tähän maahan kuin stadionkokouksella tai kaikilla suurilla sanoilla.
Ja varsinkin näin, jos kutsuisimme kylään niitäkin, joita kukaan muu ei oikein tahtoisi kutsua…
Tapio Luoma-aho
