Kirjoittanut
KTM, teologian opiskelija Suomen teologisessa opistossa Hangossa. Suomen Vapaakirkon Nuoret ry:n johtokunnan ja New Wine Finland -johtotiimin jäsen.Monille on varmaan tuttu sellainen kolmio, jossa seurakunnan olemusta kuvataan kolmen ”kärjen” tai suunnan kautta: seurakunta suuntaa toiminnassaan ylöspäin, kohti Jumalaa palvoen ja palvellen Häntä. Se suuntaa myös sisäänpäin, rakentaen keskinäistä yhteyttään ja rakkautta, josta Jeesuksen seuraajat hänen sanojensa mukaan tunnetaan. Ja kolmanneksi se suuntautuu toiminnassaan ulospäin, tavoittamaan niitä, jotka eivät vielä ole syntyneet uudesti Jumalan valtakuntaan. Esimerkiksi kotiseurakunnassani Jyväskylän vapaaseurakunnassa olemme hahmotelleet seurakuntamme kehityssuuntia seuraavina vuosina näiden kolmen suunnan avulla.
Olen alkanut viime aikoina mielessäni purkaa auki tuota ajatusta ”sisäänpäin suuntautuvasta” yhteydestä. Se rakkaus, josta Jeesus puhuu opetuslapsilleen juuri ennen kuolemaansa, se rakkaus, josta meidät tunnetaan Hänen omikseen (Joh. 13:34-35), on Jeesuksen rakkautta meitä kohtaan. Ja millaista tämä rakkaus on? Se on ensinnäkin sisäänsäsulkevaa – inclusive, vastakohtana eksklusiiviselle, jotkut mukaanottavalle mutta toiset poissulkevalle. Omaa seurakuntakulttuuria on hyvä peilata tätä vasten: onko se kalliisti vaalimamme keskinäinen yhteys sellaista, että se jatkuvasti vetää mukaansa uusia ihmisiä? Kun meille uusi ihminen tulee vaikkapa jumalanpalvelukseemme, kokeeko hän tulevansa mukaan avoimeen yhteyteen vai jäävänsä jonkin suljetun yhteyden ulkopuolelle?
Seurakuntayhteisön kohdalla en tässä tarkoita kaikki-pääsevät-taivaaseen -teologiaa; uskomme, että sovitus on mahdollista vain Jeesuksen Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta henkilökohtaisen vastaanottamisen kautta. En tarkoita myöskään sitä, että mikä tahansa käyttäytyminen olisi hyväksyttävää: ettei sillä, elääkö Jumalan tahdon mukaan vai ei, olisi mitään väliä. Sovitushan nimenomaan mahdollistaa sen, että elämämme alkaa muuttua muistuttamaan enemmän ja enemmän Jeesuksen elämää.
Tarkoitan sitä, että meidän Jumalan lasten yhteyteemme tulemiselle ei Jeesuksen mallin mukaan pitäisi olla ehtona tietynlainen käyttäytyminen tai edes tietynlainen uskominen. Jeesuksen seurassa hengaili jatkuvasti kaikenlaisia ihmisiä: sekä opetuslapsia että niitä, jotka vain tulivat (tai jotka Jeesus itse kutsui) ottamaan selvää, mikä Jeesus oli miehiään – tästä haukkumanimi (sitä se alun perin oli, huolimatta siitä kuinka kauniilta se meistä nykyään kuulostaa) syntisten ystävä. Jokainen näistä tuli aikanaan sen valinnan eteen, uskoako Jeesukseen Jumalan Poikana ja Sovittajana vai ei, ja teki sen mukaisesti myös valinnan Jeesuksen ja opetuslasten yhteyteen jäämisestä. Sitä ennen Jeesus kuitenkin toivotti heidät tervetulleeksi seuraansa tutustumaan häneen henkilökohtaisesti.
Toiseksi Jeesuksen rakkaus meitä, ystäviään kohtaan on itsensä uhraavaa ja omastaan antavaa (Joh. 15:13). Rakkaus ei koskaan voi pysähtyä yhteen vastaanottajaan – sen luonteen mukaista on, että se saa vastaanottajan uhraamaan jotakin omastaan muiden hyväksi. Jos meidän keskinäinen rakkautemme on tällaista, se sulkee meiltä mahdollisuuden vaalia keskinäistä yhteyttämme suljetuissa piireissä – niin mukavaa kuin meillä niissä piireissä, vuosia hioutuneissa lämpimissä ystävyyssuhteissamme onkin.
Keskinäisen yhteytemme avaaminen Jeesuksen mallin mukaan maksaa meille jotakin. Mutta jos Jeesuksen rakkaus saa meissä oikeasti vaikuttaa, meillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin luopua ”sisäänpäin suuntautuvasta” yhteydestä ja muuttua avoimen yhteyden yhteisöksi, joka jatkuvasti vetää mukaansa uusia ihmisiä. Haastankin meitä muistamaan aina, kun puhumme ”sisäisestä yhteydestä” niin koko seurakunnan kuin sen sisältämien pienempien yhteisöjen kohdalla, että tuo yhteys on jo lähtökohtaisesti avoin ulospäin. Tämä muutos voisi olla perustavanlaatuinen vastaus siihen päivänpolttavaan kysymykseen, miten seurakuntamme voisivat ”suuntautua ulospäin”.
