Kirjoittanut
Kirjoittaja on espoolainen liikkeenjohdon konsultti, pianisti ja historianharrastaja, joka toimii Suomi-Israel Yhdistysten Liitto ry:n puheenjohtajana, Holokaustin Uhrien Muisto ry:n ja Elämän marssi ry:n varapuheenjohtajana sekä Eduskunnan antisemitismin vastaisen ryhmän sihteerinä.Tasan 70 vuotta sitten, 29.11.1947 New Yorkissa kokoontunut Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi päätöslauselman 181, jonka mukaan Britannian vuodesta 1917 hallinnoima Palestiinan alue jaettaisiin kahdeksi valtioksi: arabi- ja juutalaisvaltioiksi.
Päästöslauselman taustalla oli Ison-Britannian epäonnistuminen yhteiskuntarauhan ylläpitämisessä, minkä seurauksena pääministeri Clement Attleen hallitus päätti luopua Kansainliiton vuonna 1922 vahvistamasta mandaatistaan ja sysäsi alueen tulevaisuuden YK:n syliin helmikuussa 1947. Luopumispäätökseen vaikuttivat myös Britanniaa rankasti verottaneet sotaponnistukset, joiden seurauksena maan talous oli konkurssin partaalla.
Toukokuussa YK asetti 11-jäsenisen UNSCOP-erityiskomitean (United Nations Special Committee on Palestine) laatimaan suosituksen Palestiinan alueen tulevaisuudesta. Asiaan liittyneistä jännitteistä johtuen UNSCOP muodostettiin puolueettomista maista, ja koostui Australian, Kanadan, Tšekkoslovakian, Guatemalan, Intian, Iranin, Alankomaiden, Perun, Ruotsin, Uruguayn ja Jugoslavian edustajista ja sen puheenjohtajaksi nimitettiin ruotsalainen lakimies Emil Sandström.
Tästä alkoi YK:n ja juutalaisvaltion symbioottinen suhde, joka on leimannut maailmanjärjestön toimintaa enemmän kuin mikään muu valtio tai asia kuluneen 70 vuoden aikana.
Juutalaisjärjestöjen edustajat olivat halukkaat toimimaan yhteistyössä UNSCOPin kanssa, mutta arabijohtajat pitivät komiteaa sionistien kätyrinä boikotoiden sen toimintaa ja uhkasi kuolemantuomiolla niitä arabeja, jotka ryhtyisivät keskusteluihin komitean edustajien kanssa.
UNSCOPin jäsenille tuli hyvin selväksi, ettei alueen tulevaisuuden kannalta ollut mahdollista pyrkiä luomaan alueelle valtiota, jossa juutalaiset ja arabit eläisivät yhdessä rinta rinnan. Lisäksi jäsenet olivat yhtä mieltä, että brittiläinen mandaatti olisi lakkautettava niin pian kuin mahdollista, mutta he olivat erimielisiä, kuinka Palestiinan tulevaisuuden hallinto järjestettäisiin.
Komitean enemmistö (Kanada, Tšekkoslovakia, Guatemala, Alankomaat, Peru, Ruotsi ja Uruguay) suositteli Palestiinan pikaista jakamista kahdeksi itsenäiseksi valtioksi: juutalaisvaltioksi ja arabivaltioiksi. Vähemmistöön jääneet Intia, Iran ja Jugoslavia olisivat halunneet perustaa Palestiinaan juutalais- ja arabivaltioista muodostetun liittovaltion. Australia pidättäytyi ottamasta kantaa ratkaisuun.
YK:n yleiskokous kokoontui käsittelemään UNSCOPin raporttia 16.9., ja päätti asettaa 57-jäsenisen Ad hoc -komitean valmistelemaan Palestiinan tulevaisuudesta lopullista ehdotusta. Komitean ehkä yllättävin puheenvuoro kuultiin Neuvostoliiton edustajan kannattaessa Palestiinan jakoa kahdeksi valtioksi ja antavan nimenomaisen tukensa juutalaisvaltiolle. Moskovassa oltiin pantu merkille, että osa Palestiinassa vaikuttavista juutalaisjohtajista oli Neuvostoliitosta muuttaneita entisiä kommunisteja tai sosialisteja, jotka olivat jo reilun kahden vuosikymmenen ajan rakentaneet maansa tulevaisuutta kibbutsien – eli eräänlaisten kolhoosien kautta – ja joiden kanssa se odotti pääsevän yhteistyöhön ja näin vahvistavan asemaansa tähän asti USA:n, Britannian ja Ranskan hallitsemassa Lähi-idässä.
Neuvostoliiton osoittamat intressit saivat Yhdysvaltojen terävöittämään Palestiinan-politiikkaansa, joskin se oli hankalaa, koska ulkoministeri George Marshall ja presidentti Harry Truman olivat eri linjoilla lähes kaikissa alueen tulevaisuuteen liittyvistä kysymyksissä. Siinä missä Marshallin johtama ulkoministeriö pelkäsi arabien lopettavan öljyntoimitukset Yhdysvaltoihin ja halusi siksi hidastaa – tai jopa keskeyttää – juutalaisvaltion syntyprosessin, presidentti Truman oli päättäväisesti sitä mieltä, että juutalaisten tulee saada oma valtionsa mahdollisimman pian, jotta sadat tuhannet keskitysleireiltä selviytyneet edelleen kodittomat juutalaiset saisivat itselleen kotimaan, jossa he voisivat turvallisesti elää.
Ennen kuin Palestiinan tulevaisuudesta äänestettiin YK:n yleiskokouksessa 29.11.1947, Yhdysvaltain hallinnossa käytiin ennennäkemätön vääntö, joka päättyi presidentti Trumanin päätökseen ottaa asia pois ulkoministeriltään ja YK-suurlähettiläs sai toimintaohjeensa suoraan Valkoisesta talosta.
Trumanin hallinnon vahvan lobbauksen ansiosta päätöslauselmaesitys sai taakseen vaadittavan 2/3 määräenemmistön, mikä avasi tien juutalaisvaltion itsenäistymiselle puolta vuotta myöhemmin, jälleen Trumanin tuella. Arabit sen sijaan hylkäsivät kahden valtion mallin tuolloin ja ryhtyivät vaatimaan sitä vasta 1988 tapahtuneen Palestiinan Vapautusjärjestön PLO:n itsenäisyysjulistuksen myötä – päätöslauselma 181:n perusteella!
Moni kristitty, hyväksyessään juutalaisen kansan aseman osana Jumalan suunnitelmaa, vierastaa kuitenkin Israelin valtiota eikä usko sen liittyvän mitenkään eskatologisiin tapahtumiin. Kuitenkin ainoastaan juutalaisvaltio saattoi ryhtyä toteuttamaan Raamatun ennustusta juutalaisten turvallisesta paluusta muinaiseen maahansa. Siihen ei kyennyt kristillinen Britannia tai sitä edeltänyt ottomaanien islamilainen hallinto. Ei myöskään Vatikaanin lähettämät ristiretkeläiset tai Rooman keisarit. Eikä ketkään muutkaan.
Herra armahtaa Jaakobia ja ottaa jälleen Israelin omaksi kansakseen, ja se saa rauhassa asua omassa maassaan. Siihen maahan asettuneet muukalaiset liittyvät Jaakobin jälkeläisiin ja sulautuvat heihin. (Jes. 14:1).
