Kirjoittanut
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja entinen europarlamentaarikko.”Mikäs tämän siskon nimi nyt olikaan”, kysyi nuorehko mies hengellisessä kesätapahtumassa 70-luvulla, tarkoittaen minua mutta katsoen ohi. ”Sisko, kolmannessa persoonassa, ei katsekontaktia”, kirjoitin silloin 16-vuotiaana teinikalenteriini johtopäätökseni.
Mietin silloin monesti, kuka olen ja kuka saan olla. Olenko ilo vai olenko harmi? Päädyin harmiin. Jostain sellaisesta kai oli kyse, kun vähän vanhempi seurakuntanuori nuhteli kävelytyyliäni. ”Vetkuttelet”, kuuluivat uskonveljen perustelut, kun kysyin mikä on vikana. En ymmärtänyt mitään, mutta tunsin sitäkin suurempaa syyllisyyttä.
Silloin muistin, kuinka 11-vuotiaana olin kerran koko matkan koulusta kotiin haaveillut naiseksi tulemisesta. Olin miettinyt voisinko enää ikinä olla kokonaan allapäin. Eihän minun tarvitsisi muuta kuin muistaa, että olen nainen. Oikea Nainen. Ajatus oli tuntunut pyörryttävän upealta. Minulla olisi ruumiissani jatkuva vastalääke murheille, ehtymätön ilo. En uskonut minkään vastoinkäymisen pystyvän minuun enää täydellä voimallaan. Nyt 16-vuotiaana minulla oli kaikki odottamani ihanuudet, mutta ilon tilalla sanaton häpeä sukupuolestani: juuri se osa minussa haittasi toisten uskonelämää ja oli siunauksen sijasta kirous. Sivuun koko hankala naiseus, oli varmempaa olla se sisko!
Aloin tarkkailla tyttöjen ja poikien rooleja. Huomasin, että vitsit naurattavat enemmän, jos ne tulevat miehen suusta. Naisen kohdalla haetaan motiivia, miksi tuokin piti sanoa. Vallanhalua, esiintymisen tarvetta, mitä? Testasin sen moneen kertaan. Kuiskasin jonkin kommentin poikaystävälle, jota juttu nauratti kovin ja hän sanoi sen ääneen. Vastaanotto oli niin erilainen, ettei selvästikään kannattanut olla itse äänessä. Väline on viesti, eikä sille mahda mitään. Eikä poikaystävä raukka tiennyt lainkaan, että käytin häntä laboratoriona sukupuoliasennetestauksiin. Tulokset masensivat.
Seitsemänkymmentäluvun nuoret ovat tämän päivän viisikymppisiä. Meillä oli ihan omat traumamme ja haavamme herätyskristillisissä seurakunnissa. Jos suhde omaan sukupuoleen ja sukupuolisuuteen oli yksi kipeä sellainen, toinen oli suhde Jumalan tahtoon. Puhuttiin ykköstahdosta ja jännitettiin, jos ei ollakaan siinä. Elämä näytti kuin raiteelta: jos parhaalta putoaa, se on ikuista etääntymistä Jumalasta. Ja miten Jumalan tahto löydettiin? Tekemällä lähinnä sitä, mitä itse ei ainakaan tahdo.
Ei ihme, jos moni meni siitä aika kiemuralle. Ei ihme, jos Suomessa on paljon hengellisiä sotainvalideja. Rymistelevä ja itsevarma usko sopi joillekin vahvoille, mutta aika monet muut säikähtivät.
Voisin päivitellä virheitämme loputtomiin, saada niistä selitykset sieluni vammoihin vaikka loppuiäkseni – niitähän riittää. Mutta siinä on vaara, että ohitan olennaisen.
Elämä on sarja virheitä, ja aivan joka sukupolvi tekee omansa. Ne kietoutuvat yhteen hengellisen perintömme kanssa, ja himmentävät sen raikasta, kaunista ydintä. Mutta näin on aina; Jumala loi ihmisen aikaan ja paikkaan, imemään vaikutteita, haavoittumaan ja parantumaan – ja siinä kaikessa rajoittuneisuudessa ottamaan vastaan uskon lahjan ja välittämään sitä eteenpäin.
Paavalikin ymmärsi elämän hankalat raamit kuvatessaan Jumalan lahjaa ihmisille: on kysymys aarteesta, joka on saviastioissa. Oli hyvä nähdä tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.
Erilaiset traumahistoriat tarjoavat myös loputtomasti ilonaiheita, kun saa oppia erottamaan astian ja valon. Yksi sellainen on se hellyys, jonka nyt näen Jumalan tahdossa: ehkei hän olekaan aikatauluja vahtiva junansuorittaja ja vaihdemies, jonka reitiltä pudonnut joutuu tyytymään ikuiseen sekundaan. Hän on elävä Luoja, joka luo koko ajan uutta. Myös virheistämme ja erheistämme hän kykenee tekemään kaikkein kauneimman tarinan. Niin kuin äiti Juliana Norwichilainen lohduttavasti sanoo: kaikki kääntyy hyväksi, kaikki ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Mitään hätää ei ole sillä, jolla on Jumala, anteeksiantamus ja armo.
