Opettaja oli pyytänyt lapsia luonnostelemaan jotain jouluun liittyvää, mutta järkyttynyt nähtyään pojan piirustuksen ja passittanut hänet psykologisiin testeihin. Testeissä arvioitiin pojan väkivaltaisuutta, mutta todettiin, ettei lapsi ollut vaaraksi itselleen tai muille. Olipa uutinen kuinka totta tahansa, kertoo se hyvin ajan hengestä, zeitgeitista. Uskonto kelpaa yhä pääsiäispöytään, mutta harmittomana kevytversiona.
Maailmaa reissannut suomalainen osaa jo poimia uskonnoista rusinat omaan korvasyyhyynsä. Buddhapatsaat ovat tehneet suurryntäyksen makuukammareihimme. Jalopuinen turistibuddha on helppo kantaa matkalaukussa kotiin, mutta kuka uskaltaa katsoa buddhalaisuuden armottomampaa puolta? Buddhalaisen on kätkettävä sairautensa, työttömyytensä ja vammainen lapsensa pois muiden silmistä, koska epäonnistuminen on seurausta teoistasi. Välttääkseemme opillista epämukavuutta nautimme buddhalaisuudesta vain sen filosofisen siivun, dalailamalla ja suitsukkeilla silatun kevytversion.
Uskonnon kevytversiota oli tarjolla myös arkkipiispanvaalissa. Jopa homoudesta ja abortista kiistely on vielä vaaratonta, koska tilastollisesti vain harva joutuu ottamaan niihin kantaa henkilökohtaisesti. Mutta entä jos arkkipiispa vaatisi sinua luopumaan energiasyöpöstä citymaasturistasi, antamaan kymmenesosan palkastasi työttömäksi jääneelle Sepolle tai viettämään vapaa-aikaasi orvon ja lesken kanssa? Sehän olisi – herranjestas – jo aivan liian heviä.
Katselen sivusta lasteni pääsiäisvalmisteluja koulussa ja päiväkodissa. Ristillä riippuva sankari on korvattu suklaalla, tipuilla ja virpovilla pikkunoidilla. Golgatan veritahrat on pesty muistista kuin rikospaikalta, eikä niistä hiiskuta lapsille.
Kulttuuri, joka ei kunnioita juuriaan vaan on huutoäänestyksellä valmis luopumaan ytimestään, tuhoutuu. Usko, joka ei enää velvoita, sopii hyvin sisustustuotteeksi takan reunalle. Mutta mitä sanoivat kulttuuristaan ylpeät italialaisystävämme, kun suomalaisnainen vaati heitä poistamaan krusifiksit koulujen seiniltä?
”Höpö höpö. Ei niitä tietenkään oteta pois. Eihän kukaan aidan takaa voi huudella italialaisille miten meidän pitää elää”. Olisiko kirkolla jotain opittavaa asenteesta?