Kirjoittanut
Kirjoittaja on Liperistä lähtöisin oleva teologian ylioppilas ja puoluesihteeri.Istuin tämän viikon alussa pari päivää korkean tason seminaarissa pohtimassa maaseudun kehittämistä. Yhtenä teemana pohdimme osallisuutta eli sitä, miten ihmiset voivat vaikuttaa. Totesimme, että ihmisillä on tarve tulla kuulluksi. Jos ihminen kokee, ettei hänen mielipiteellään ole väliä, ei niitä mielipiteitä kannata esittääkään.
Toinen seminaarimme avainsana oli yhteisöllisyys. Kuulluksi tuleminenkin vaatii yhteisöä.
Totesimme vielä senkin, että näissä asioissa maaseutu ja kaupunki eivät mitenkään poikkea toisistaan. Kuulluksi tulemisen tarve, ja tarve kuulua johonkin yhteisöön eivät riipu asuinpaikasta.
Näitä samoja teemoja me pohdimme tänään niin puolueissa kuin kirkossakin. Puolueissa mietimme, miten saisimme uusia jäseniä ja saisimme eloa toimintaamme. Kirkossa pohditaan, miten tyhjät penkit saataisiin täytettyä sunnuntain jumalanpalveluksissa.
Voisiko yksi avain niin puolueiden kuin kirkonkin ongelmiin löytyä noista kahdesta avainsanasta, joita maaseutuakatemiassa mietimme? Voisimmeko olla yhteisöjä, joissa ihmiset kokevat tulevansa kuulluksi?
Kirkon osalta yhteisön rakentaminen perustuu Vapahtajamme lupaukseen olla läsnä siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään. Puolueissa rakennamme yhteiselle arvopohjalle, joka on kirjoitettu ohjelmiin.
Viime aikoina on käyty paljon keskustelua myös siitä, millainen yhteisö olemme kansakuntana. Monet ovat olleet sitä mieltä, että suurten yhteisten kokemusten ja yhteisten tarinoiden aika on ohi. Tämä on kuitenkin kovasti liioiteltu tai vähintäänkin ennenaikainen johtopäätös, Mark Twainia lainatakseni. Hänhän kumosi uutisen kuolemastaan vahvasti liioiteltuna tai ainakin ennenaikaisena.
Kyllä suomalaiset muodostavat tänäänkin yhteisön, jolla on yhteisiä tarinoita. Näinä päivinä seuraamme tiiviisti Sotshin olympiakisoja. Jännitämme kiekkoleijonien ja naishiihtäjien menestystä. Ei ole todellakaan vaikea keksiä näinä päivinä yhteisiä puheenaiheita tuntemattomien kanssakulkijoiden kanssa.
Ja onhan sekin aika merkillistä, että television viihdeohjelma kerää viikosta toiseen pitkälti yli miljoona katsojaa kriitikoiden nihkeydestä huolimatta. Putouksen suosion syy taitaa olla siinä, että nauramme itsellemme kun nauramme taitavien näyttelijöiden sketsihahmoille. Ja tottahan on, että sillä joka osaa nauraa itselleen ei tule hupia puuttumaan.
Näen nämä olympialaiset ja putoukset rohkaisevana esimerkkinä niin puolueille kuin kirkollekin. Yhteisöllisyyden tarve ei ole hävinnyt minnekään. Kyse on vain siitä, miten osaamme vastata tähän tarpeeseen.
Timo Laanisen radiokolumneja kuullaan Radio Deissä perjantaisin klo 8.40 ja 12.50.
