Kirjoittanut
Vuokko Vänskä on pitkän linjan journalisti, jolla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus lähetystyöstä Japanista.Olin vanhoillislestadiolaisten (SRK) suviseuroissa. Toimittajana kiertelin Lopen Räyskälän lentokeskuksen aluetta, kuuntelin, katselin ja haastattelin joitakin ihmisiä. Juhla-aluetta lähestyessä oli hiljennettävä auton vauhtia, sillä pikkulapsia parveili tien varsilla. Alueen sisälle tultaessa hämmästytti valtava lastenvaunujen ja asuntoautojen määrä, ihmismerestä puhumattakaan.
Suviseura-alue on varsin omavarainen ”kaupunki”. Puun alla oli oma pankkiautomaatti, väliaikaiset postipalvelut ja kauppa. Oli lasten ruuan lämmityspisteitä, imetyshuoneita ja lepopaikka rollaattorikansallekin. Ja tietysti terveydenhuolto, ruokalat, kahvipisteet ja oma juhlaradio. Näytti siltä, että kaikki pelasi. Eikä ihme, sillä kokemusta on, kun suviseuroja on järjestetty jo vuodesta 1906 lähtien.
Suviseurat on lapsiystävällinen tapahtuma, vaikka erityisiä lastenkanavia ei olekaan. Ei myöskään mitään rokkigospelkonsertteja nuorisolle. Pikkulapsilla on äidin ja isän yhteystiedoilla merkitty nimilappu kiinnitettynä selkään. Vähän isommat naperot hengailevat keskenään. Eikä ilmeisesti tarvinnut olla kymmentä täyttänyt, kun pääsi jo juhlakentälle kiertäväksi jäätelömyyjäksi. Kaikilla tuntui olevan kivaa. Eräs isä kiteytti tämän kertomalla, että vuodessa lapset odottavat kahta asiaa: joulua ja suviseuroja.
Kuuntelin seurapuhetta. Vanhempi maallikkosaarnaaja selitti Raamatun sanaa lämpimän isällisesti hyvin verkkaiseen tyyliin. Häntä ei tuntunut häiritsevän teltassa ja sen ulkopuolelta kuuluva jatkuva taustakohina, minkä saivat aikaan lasten huudot ja parku, mutta myös aikuisten jutustelu.
Saarnamiehen puheessa toistui monesti sana ”turvallinen” ja ainakin kolme kertaa vakuutus syntien anteeksiantamuksesta Jeesuksen nimessä ja veressä. ”Armossa on varaa ja veressä on voima”, hän sanoi. Tiedotuksesta vastaava teologian maisteri Johanna Lumijärvi kertoi, että vanhoillislestadiolaisuuden voima on usko iankaikkiseen elämään ja syntien anteeksiantamukseen Jeesuksen nimessä ja veressä. Tämä positiivinen voima sai yli 70 000 ihmistä suviseuroihin sanaa kuulemaan.
Jos viikonlopun aikana pidettiin noin neljäkymmentä seurapuhetta, ja jokaisessa niistä julistettiin syntejä anteeksi ainakin kolme kertaa, tekee se yhteensä 120 kertaa synninpäästöä viikonlopun aikana.
Ohut syntikäsitys?
Syntikäsitys jäikin minua askarruttamaan, sillä vanhoillislestadiolaiset eivät opeta luterilaisen käsityksen mukaista perisyntioppia ja siitä johtuen kastekäsityskin poikkeaa luterilaisen kirkon näkemyksestä. ”Jokainen ihminen syntyy maailmaan uskon yhteydessä Jumalaan. Jumala on lahjoittanut hänelle uskon Kristuksen sovitustyön tähden. Jotta usko säilyisi, lapsi kastetaan ja saatetaan näin Jumalan seurakunnan hoitoon”, kirjoittaa Matti Hanhisuanto SRK:n ajankohtaiskirjassa ”Jumalan valtakunta muuttuvassa ajassa”.
Samassa kirjassa Jouni Lesonen kirjoittaa: ”Pieni lapsi on jo syntyessään autuas ja taivaan valtakunnan kansalainen.” Näin ei meille opeteta kuitenkaan Kristinopissa, jonka mukaan jokainen lapsi on perisynnin turmelema ja tarvitsee pelastusta. Tämän vuoksi luterilaisessa kirkossa lapset kastetaan.
Jos ei uskota ihmisen perinpohjaiseen turmelukseen ja siihen, että luonnollisessa tilassa hän on perisynnin alainen ja erossa Jumalasta, syntikäsityksestä tulee välttämättä pinnallinen ja kapea. Tulee tarve lisätä Jumalan lakiin omia perinnäissääntöjä ja määritellä itse, mitkä asiat ovat syntiä ja mitkä eivät. Silloin ollaankin jo hengellisen vallankäytön tiellä.
