Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kangasalan seurakuntapastori, joka pohtii mielellään kristittyjen erilaisuutta ja yhteyttä. Marko Sagulinin Päivän blogin kuulet Radio Deissä joka toinen maanantai kello 8.45. Aiheesta lisää: www.srk3.fi.Joskus elämässä tulee vastaan opettavaisia kokemuksia, jotka jäävät muistiin pitkäksi aikaa. Eräs tällainen tilanne minulla oli muutama vuosi sitten, kun esiinnyimme lauluyhtyeemme kanssa evankelisen liikkeen messussa. Siinä tilaisuudessa tajusin jotenkin syvästi, miten monenlaisia ihmisiä kristittyjen joukko pitää sisällään.
Istuimme yhtyeemme kanssa etupenkissä ja osallistuimme normaalisti messuun. Saarna oli evankeliseen tyyliin pitkä ja saarnamies hyvin perinteisesti julisti ensin lakia ja sitten evankeliumia. Sisältöä en enää muista ollenkaan, mutta pääpointti oli tietenkin uskonvanhurskaus.
Kun saarna päättyi, vasemmalla puolellani istunut laulajakaveri huokaisi hiljaa minun kuulteni: ”Jos nyt ei ole syntinen olo, niin ei koskaan.” Hänen taustansa olivat herätysliikkeessä, jossa rajanveto ulkopuolisiin ja sisäpuolisiin oli hyvin vahva. Lain ja evankeliumin saarna ei kaikesta päätellen tavoittanut sitä hengellistä kaipuuta, että olisi saanut kuulla kuuluvansa joukkoon.
Messun jälkeen oikealla puolellani istuneet kaksi evankelisen liikkeen kasvattia ponkaisivat tuoleiltaan. Heillä oli kiire oikein kädestä pitäen kiittämään saarnamiestä: ”Voi mitä hunajaa sielulle! Tällaista kun kuulisi joskus omassa kirkossakin.” Oli käsittämätöntä, miten päinvastainen kokemus lauluyhtyekavereilleni tuli samasta saarnasta. Mikä oli yhdelle hunajaa, oli toiselle myrkkyä.
Kokemuksia oli tarjolla lisää, kun saarnan jälkeen lauloimme ylistyslaulun. Olin pari viikkoa aikaisemmin tehnyt hengellisiä oivalluksia, joiden ansiosta olin oppinut sietämään ylistyslauluja. Ennen sitä ne olivat jotenkin ahdistavia, kun niissä lauletaan niin kuin mekin lauloimme tuossa kappaleessa:
Sinun valtaistuimesi eessä sairaat paranee
armosi kun vuotaa särjettyihin sydämiin.
Alas painetut sielut jälleen nousta saa
voimassaan ylösnousseen kuninkaan.
Sinun valtakuntas tulkoon, tapahtukoon tahtosi
taivaassa, maan päällä ja myös elämässäni.
Vedä lähellesi, johda luokse valtaistuimen,
jossa sielu herää suureen kiitoslauluun enkelten.
Aivan kauheaa! En minä halua mennä valtaistuimen ääreen! Minulle Jumala on oikeudenmukainen tuomari ja siksi valtaistuin edustaa valtaa, voimaa ja tuomiota, eikä siellä sielu herää mihinkään kiitokseen. Tiedän, että moni kokee Jumalan kaikkein turvallisimmaksi, kun hän näyttäytyy voimana, joka tulee heikon ihmisen turvaksi. Mutta se ei toimi minulle. Minä haluan valtaistuimen sijasta juosta ristin luo, jonka turviin voin paeta tuomarilta näyttävää Jumalaa.
Tuo messu on puhutellut minua usein vuosien varrella. Miten on mahdollista tehdä seurakunnan kokoontuminen, joka tarjoaisi ravintoa hyvin erilaisiin kaipauksiin? Jumala on suuri ja häneltä riittää ravintoa kaikille, mutta miten seurakunta pystyisi toimimaan samoin? Vielä suurempi kysymys on se, miten on mahdollista estää, ettei yhdenlaisen hengellisen kaipuun täyttäminen karkottaisi toisenlaista ihmistä pois.
En ole keksinyt vielä mitään muuta ratkaisua kuin sen, että seurakunnissa puhuttaisiin oikeasti suuresta Jumalasta ja rikkaasta uskonelämästä.
