Kirjoittanut
Toimimme vaimoni kanssa lähetystyössä Keski-Euroopassa viidentoista vuoden ajan ja kävimme kesäisin lomalla Suomessa. Ensimmäiset lomapäivät ja erityisesti valoisat illat lasten kanssa Suomessa olivat haasteellisia, koska lapsemme eivät halunneet mennä valoisuuden takia lainkaan nukkumaan. Itävallassa pimeys verhosi tienoon kesäisin ja talvisin aina jo yhdeksän tienoilla. Lasten oli vaikea käsittää, että iltakymmeneltä oli nukkumaanmenoaika, vaikka aurinko vielä loimotti taivaanrannassa.
Eräänä iltana koetin saada kolmea lastani kymmenen aikaan nukkumaan, niin silloin nuorin heistä parahti harmistuneena: ”Mikä se tämmöinen maa on, jossa ei ole ollenkaan yötä!” Mietin hetken, mitä vastaisin. ”Tämä on kuule isän kotimaa, jota myös isänmaaksi kutsutaan”, kuulin sanojen soljuvan huuliltani kuin itsestään, ja sitten lisäsin vielä: ”Ja tekin, rakkaat lapseni, olette tämän valoisan yöttömän yön maan kansalaisia.”
Kun lapset lopulta nukahtivat, jäin pohtimaan poikani harmistuksen sekaista kysymystä. En ollut katsonut aiheelliseksi kertoa asian kääntöpuolta peräpohjolan pimeistä, pitkistä ja kylmistä talvikausista.
Suomi oli lapsilleni vain maa ilman yötä. Johannes -poikani oli ollut vasta kymmenen kuukauden ikäinen muutettuamme Itävaltaan, eikä hänellä ollut mitään kokemusta Suomesta muutoin kuin kesäaikana, jolloin oli valoisat yöt.
Istuin nukkuvien lasten vieressä ja katselin ikkunasta avautuvaa maisemaa Suomen suveen. Kesäinen aurinko viipyili vielä taivaan rannassa. Ajattelin Jumalan taivasta. Siellä olisi aina valoisaa ja kirkasta. Kuinkahan tottuisin siihen, ettei taivaassa ole lainkaan yötä? Jumalan luona alkaa todellinen, iankaikkinen yötön yö, jonka kirkkaudelle ei löydy vertaa. Se on minun ja perheeni lopullinen isänmaa, jossa ei ole vaihteen varjoa. Äkkiä minussa heräsi kaipaus päästä käyskentelemään tuon taivaanmaan kultaiseen Jerusalemiin, josta Raamattu sanoo: ”Eikä kaupunki tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta; sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppu on Karitsa.” (Ilm. 21:23)
