Kirjoittanut
Itäafrikkalaisessa Ruandassa alkoi keväällä 30 vuotta sitten valtavat mittasuhteet saanut kansanmurha. Noin sadan päivän aikana surmattiin yli 800 000 ihmistä. Uhrit kuuluivat etupäässä Ruandan tutsivähemmistöön.
Verilöyly sai alkunsa 6. huhtikuuta 1994, kun Ruandan hutupresidenttiä Juvenal Hayarimanaa kuljettanut lentokone ammuttiin alas lähellä pääkaupunkia Kigalia. Heti tuoreeltaan radiossa levitettiin tietoa, että tutsit olivat teon takana. Vain muutamaa tuntia myöhemmin alkoi yksi Afrikan tuhoisimmista konflikteista.
Ruandan kansanmurhaa tutkineen rikosylikomisario Thomas Elfgrenin mukaan silmitön tappaminen ei alkanut sattumanvaraisesti, vaan sitä oli huolella suunniteltu ja valmisteltu, tavoitteena koko tutsivähemmistön tuhoaminen.
Ennen kohtalokasta lentokoneen alas ampumista radio oli ympäri vuorokauden syytänyt tutsien vastaista vihapuhetta. Hutuväestö oli järjestelmällisesti aivopesty ajatukseen, että jos en itse tapa ensin, tulen tapetuksi.
Järjestelmällisyydestä kertoo myös se, että oli hankittu aseita, koulutettu sotilaita tappamaan tehokkaasti, minkä lisäksi hutueliitti oli valmistanut kylien väestöä tulevista tapahtumista.
– Muu maailma tiesi valmisteilla olevasta kansanmurhasta, Elfgren sanoo.
Vieraillessaan Ruandassa toukokuussa 2021 Ranskan presidentti Emmanuel Macron pahoitteli maansa toimintaa Ruandan kansanmurhan aikana. Silloin Ranska tuki kansanmurhaan syyllistynyttä hutu-hallintoa ja oli tietoinen siitä, että Ruandan hallinto valmisteli kansanmurhaa. Myös YK:n kerrotaan tienneen tilanteesta.
Kaksi vauvaa
Tutsien vainoamisen juuret ulottuvat pitkälle historiaan, aina Belgian siirtomaavallan aikaan ja kauemmaksikin. Belgia oli harjoittanut rotupolitiikkaa, jossa oli ensin suosittu hutuja korkea-arvoisempina ja myöhemmin oli alettu nostaa tutseja.
Kansanmurhana aikana se, kenet tapettiin, oli osittain myös sattumanvaraista, sillä monet hutut ja tutsit olivat solmineet seka-avioliittoja.
Thomas Elfgren vieraili Ruandassa ensimmäisen kerran vuonna 2007.
Ruandassa hän kuuli satoja tekijöiden ja selviytyneiden tarinoita. Ensimmäiseltä vierailulta jäi mieleen erityisesti 13-vuotiaan tytön, Angeliquen, katse. Tytön äiti Marceline oli menettänyt verilöylyssä miehensä ja kolme lastaan.
Paetessaan vuorille hän oli polun varrelta löytänyt ystävänsä, viimeisillään raskaana olevan Dinan tapettuna. Tämän vatsa oli leikattu auki ja sieltä kaivettu vauva oli yhä elossa äitinsä vierellä. Marceline otti pienokaisen mukaansa ja jatkoi matkaa. Vauva selvisi ja sai myöhemmin nimekseen Angelique.
Vuorella oli paossa neljän päivän ajan joukko tutseja. Heidän piti kulkea ääneti, jotta päivystävät kuolemanpartiot eivät löytäisi heitä. Ryhmässä oli myös vauvaansa selässään kantanut äiti. Kun vauva oli alkanut itkeä, ryhmää johtanut mies otti lapsen, ja hukutti tämän jokeen, jotta itku ei kaikuisi kuolemanpartioiden korviin. Marceline kertoi Elfgrenille antaneensa anteeksi heille, jotka tappoivat hänen läheisensä, mutta itselleen hän ei ollut kyennyt antamaan anteeksi, koska ei ollut tehnyt mitään hukutetun vauvan pelastamiseksi.
Kansankäräjät herätettiin henkiin
Kansanmurha Ruandassa päättyi, kun Ugandasta edennyt tutsijohtoinen vapautusliike Rwandan Patriotic Front eli RPF valtasi koko maan heinäkuussa 1994.
Verilöylyn jälkeen maa oli raunioina, eikä oikeusjärjestelmästä ollut tietoakaan. Vankilat täyttyivät kansanmurhasta epäillyistä, ja virallisen oikeuslaitoksen oli mahdotonta käsitellä kaikkia tapauksia, sillä syyllisiä oli lähes yhtä paljon kuin uhreja. Ongelma ratkaistiin vuonna 2005 herättämällä henkiin perinteiset kansankäräjät, joita kutsuttiin nimellä gacaca.
Syytetyt vietiin kotikyliinsä, joissa he olivat yleensä tekonsa tehneetkin. Uhrit saivat osoittaa syyllisiä ja nämä puolestaan tunnustaa ja pyytää anteeksi tekojaan. Kaikille annettiin mahdollisuus kertoa oma tarina ja tulla kuulluksi.
– Jos pyysit anteeksi, sinut määrättiin yhdyskuntapalvelukseen suorittamaan rangaistusta.
Elfgrenin mukaan tällaisessa toimintatavassa toteutui konkreettisesti hyvityksen ja sovinnon mahdollisuus.
Nykyinen Ruanda on nuori kansakunta, sen väestöstä kaksi kolmasosaa on syntynyt kansanmurhan jälkeen, mutta verilöylyä ei haluta unohtaa. Koulujen opetusohjelmaan kuuluu siitä kertominen.
Kansanmurhan jälkeen Ruandassa ei tehdä enää jakoa hutuihin ja tutseihin, on vain ruandalaisia.
30 vuotta kansanmurhan jälkeen Ruanda on noussut jaloilleen ja on yksi Afrikan menestystarinoista, etenkin talouden osalta. Ihmisoikeuksissa ja sananvapaudessa sillä on kuitenkin vielä toivomisen varaa.
Elfgrenin elämän Ruanda muutti lopullisesti, sillä hän päätyi adoptoimaan sieltä kuusi orpoa nuorta: viisi poikaa ja yhden tytön. Miehellä on sekä Suomen että Ruandan kansalaisuus.
– Se on ollut elämäni paras päätös.
*
Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo haastatteli Thomas Elfgrenia Kirkon juhlilla 17.5.
Muut lähteet:
seura.fi/Ruandan kansanmurha on myös tarina anteeksiannosta
yle.fi/Pitkän uran poliisina tehnyt Thomas Elfgren kantaa huolta demokratiasta ja kaipaa Afrikan valoon
ess.fi/Satojatuhansia uhreja vaatinut Ruandan kansanmurha alkoi 30 vuotta sitten
wikipedia
