Kirjoittanut
Sodan ensimmäisenä päivänä 32-vuotias Nina Ognivchuk oli vaikean päätöksen edessä: lähteäkö pakoon vai jäädä kotiin Ukrainaan, jonne Venäjä oli juuri hyökännyt.
Hänellä oli viisumi Britanniaan, ja ystävät pyysivät häntä tulemaan turvaan. “Hankimme sinulle lipun, pakkaa vain tavarasi ja lähde, kun vielä voit”, he sanoivat. Kaupassa ja pankeissa vallitsi jo kaaos. Ensimmäisinä päivinä hänen kotikaupunkiinsa ammuttiin raketteja. Nina risti kätensä, ja tunsi Jumalan kehottavan häntä jäämään.
– Sydämeeni laskeutui rauha. Siitä tiesin, että tein oikean päätöksen, kertoo Ognivchuk.
Nina Ognivchuk on kotoisin Länsi-Ukrainan Shepetivkasta, jossa hän toimii Fidan tukeman Inspiration Center -päiväkeskuksen johtajana. Kristillinen toimintakeskus järjestää vähävaraisille Ukrainan romaneille ja valtaväestön lapsille kerhoja, ja aikuisille koulutuksia, avioliittoneuvontaa sekä raamattutunteja. Lisäksi henkilökunta tekee kotikäyntejä.
Maaliskuun ensimmäisenä päivänä oli keskuksella määrä järjestää 5-vuotisjuhlat. Sen sijaan elettiin sodan 6:tta päivää ja Venäjä varoitti alkavansa kohdistaa täsmäiskuja Kiovaan.
– En olisi ikinä uskonut, että juhlien sijaan olisimmekin sodan keskellä. Sitä on edelleen vaikea ymmärtää, kertoo Nina Ognivchuk videopuhelussa WhatsAppin välityksellä.
Hän antaa mielellään haastattelun, mutta varoittaa, että keskeytyksiä saattaa tulla. Tälläkin hetkellä keskuksella majoittuu useampi lapsiperhe. Päiväkeskus muuttui sodan puhjettua hätämajoitukseksi yhdessä yössä. Osa vieraista on asunut keskuksella sodan alusta saakka, osa viipyy yhden yön, ja jatkaa matkaa naapurimaihin. Jos matka suuntautuu kohti Romaniaa, vievät keskuksen vapaaehtoiset pakolaiset autolla rajalle.
Vaarallisia pelastusoperaatioita
Vapaaehtoiset myös hakevat ihmisiä turvaan Kiovan alueelta pakettiautoilla. Operaatiot ovat vaarallisia ja vaativat suunnittelua. Tietoa pakoon yrittävistä he saavat muun muassa yhteistyöseurakunnista, joiden kanssa evakuointi koordinoidaan yhdessä.
– Kaikilla ei ole puhelimia ja yhteyshenkilöinä toimivat vapaaehtoiset johtavat evakuoimista paikan päällä. Emme voi sopia tarkkaa noutoaikaa, emmekä aina paikkaakaan, koska emme tiedä, milloin pääsemme perille. Matkalla on tiesulkuja, ruuhkia, ampumisia. Joskus matka kestää koko päivän. Ulkonaliikkumiskiellon aikana ei voi matkustaa.
Autoissa on isot tarrat, joissa lukee isolla LAPSIA. Silti viime viikolla koettiin iso takaisku, kun kolme vapaaehtoiskuskia joutui venäläisten tulilinjalle. Yksi mies sai surmansa, toinen joutui sairaalaan ja kolmas katosi. Hänen kohtalostaan ei ole tietoa, ja Ognivchuk pelkää hänen joutuneen venäläisten vangiksi. Isku tapahtui menomatkalla, joten autot olivat onneksi muista matkustajista tyhjiä.
Hengenvaarasta huolimatta vapaaehtoisia kuljettajia on löytynyt. Yksi heistä on Nina Ognivchukin oma isä, joka on tehnyt jo useamman evakuointireissun.
– Hän pyytää äidiltäni luvan lähteä, sillä hän ei tiedä, näkevätkö he enää toisiaan. Äitini antaa hänen mennä. Ihmishenkien pelastaminen on nyt kaikille tärkeintä.
Naimisiin ilman hääpukua
Sodan puhjettua on henkilökunta kaventunut kahdeksasta kahteen. Nina Ognivchuk vastaa keskuksen toiminnasta yhdessä toisen nuoren naisen, Odessasta kotoisin olevan Lesia Kulchan kanssa. Kolme keskuksen perheellistä miestyöntekijää joutui lähtemään sotaa pakoon yhdessä vaimojensa ja lastensa kanssa. Keskuksen muut naistyöntekijät avioituivat maaliskuun alussa.
– Kaikki kolme naista oli jo kihloissa. He olivat suunnitelleet häitä yhdessä sulhastensa kanssa loppukeväälle. Sota kuitenkin muutti suunnitelmat, ja naiset päättivät avioitua saman tien – kaikki samana päivänä. Tilaisuus oli koruton, ilman morsiusmekkoa ja juhlia. Vain pastorin siunaus ja ruokailu. En itsekään päässyt paikalle, koska minua tarvittiin keskuksella, Ognivchuk kertoo.
Ognivchukilla ei ole omaa perhettä. Hän kertoo pystyvänsä siksi nyt auttamaan kokopäiväisesti.
Työtä riittää. Ognivchuk on painanut pitkää päivää sodan alusta saakka, ja nukkuu keskuksella itsekin. Vaikka Shepetivka on toistaiseksi kaukana taisteluista, ja Ognivchuk kertoo kaupunkilaisten olevan kohtuullisen turvassa, koskee ulkonaliikkumiskielto heitäkin. Iltakahdeksan ja aamukuuden välillä ei keskukselta voi poistua, sillä kadulla voi joutua myös ukrainalaisten sotilaiden ampumaksi.
Aamulla aikaisin Ognivchuk suuntaa torille ostamaan maitoa, leipää ja lihaa. Ruoan hinta on noussut, mutta toistaiseksi sitä on löytynyt kaupoista ja toreilta.
– Jos jokin tuote puuttuu saarron vuoksi, ostamme jotakin muuta. Bensan kanssa tilanne on toinen, sitä on vaikea saada, ja se on kallista.
Uusi elämä ei odota
Aamun keittiövuorossa valmistetaan iso annos ruokaa ja pakataan sitä tarvitsijoille. Paketissa on usein pastaa tai perunaa, leipää ja teepusseja.
Päivä kuluu arkisissa askareissa, kuten pyykinpesussa, sillä moni yöpyjistä vaihtuu päivittäin ja jokaiselle tulijalle tarvitaan petivaatteet. Monelta puuttuu vaatteita tai pesuainetta, osalta henkilöpaperit. Keskus pyrkii auttamaan ja antamaan välttämättömät tarvikkeet tulijoille.
– Koskaan emme tiedä, kuinka monta syöjää meillä on illallispöydässä, mutta joka päivä saapuu uusia tulijoita. Osa jatkaa matkaa suoraan eteenpäin. Vaarallisistakin paikoista on onnistuttu hakemaan kokonaisia perheitä, nyt jo kymmeniä, kertoo Ognivchuk.
Surun ja kuoleman keskellä on saatu iloisiakin uutisia. Viikko sitten keskuksella vietettiin iloista perhetapahtumaa: eräs paikassa majoittuvista naisista synnytti terveen vauvan viereisessä sairaalassa. Seuraavan odottajan on määrä synnyttää viikon sisään. Pommisuoja on onneksi kivenheiton päässä keskuksesta, ja sinne keskuksen asukkaat hakeutuvat hälytysten ajaksi.
Joka päivä keskuksella pidetään rukoustilaisuus. Lasten kanssa yritetään tehdä välillä jotakin mukavaa. Nina Ognivchuk kertoo, että edellisenä päivänä he järjestivät seurakunnan kanssa pyöräretken ja pelasivat lasten kanssa pallopelejä joenrannassa.
Mieli täynnä vihaa
Ognivchuk kertoo, että Itä-Ukrainasta pakenevien puheet ovat vihan kyllästämiä: viha venäläisiä ja Putinia kohtaan. Viha Jumalaa kohtaan. Ognivchuk ymmärtää sen. Hän kertoo ihmisten menettäneen kaiken, jonka eteen he ovat tehneet kovasti työtä. Hän keskustelee keskuksella majoittuvien kanssa. Lasten kanssa on helpompi luoda yhteys, mutta aikuisten kanssa tarvitsee kärsivällisyyttä. Heitä on vaikea saada rauhoittumaan.
– Muutamassa päivässä tutustumme, ja keskusteluyhteys syntyy pikkuhiljaa. Vaikka teen kaikkeni ihmisten saamiseksi turvaan, suurin huoli ja tuska minulla on sieluista. Ihmisiä kuolee ilman Jumalaa. Totta kai pyydän rauhaa, mutta ennen kaikkea sitä, että he kääntyisivät Jumalan puoleen. Harva Itä-Ukrainasta saapuva on koskaan lukenut Raamattua. Toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa jutella rauhassa pakolaisten kanssa, Ognivchuk pohtii ja kertoo pyytävänsä Jumalalta viisautta ja rakkautta.
Iso apu Suomesta
Keskus on saanut paljon apua. Fida tukee toimintaa rahallisesti ja suomalaiset ovat rukoilleet säännöllisesti Inspiration Centerin puolesta.
– Te suomalaiset olette auttaneet meitä todella paljon. Ilman apuanne emme voisi tehdä tätä kaikkea. Iso kiitos siitä teille!
Myös paikalliset auttavat. Moni on nyt työttömänä, ja haluaa olla avuksi siinä, missä tarvitaan. Vapaaehtoisia on runsaasti. Nina kuitenkin toivoisi, että keskukselle saataisiin pastori.
– Ukrainalaiset hakevat nyt apua kirkoista. Tarvitsisimme pastorin, joka voisi opettaa ja palvella sielunhoitajana.
Alkuun Ognivchukin oli vaikea nukkua. Nyt hän on niin väsynyt, että hän ei aina herää edes sireeniin, joka tarkoittaa pommisuojaan juoksua. Usein hän nukahtaa päivävaatteet ja kengät jalassa sängylle tärkeät paperit käden ulottuvilla.
– Koskaan ei voi tietää, milloin tulee lähtö. Vapaapäivä tuntuu nyt kaukaiselle, mutta olen etuoikeutettu, kun mietin sotilaita, jotka nukkuvat ulkona kylmässä.
Entä pelkääkö Ognivchuk itse?
– En. En pelkää. Teemme tätä rakkaudella, ja Jumala on kaiken yläpuolella, hän vastaa lainkaan epäröimättä.
Päivät kuluvat askareissa, ja se Ninaa harmittaa, ettei hän ehdi itse tarpeeksi keskittyä rukoukseen. Kun hänellä on hetki omaa aikaa, hän kuuntelee musiikkia tai lukee psalmeja.
– Kiitos, että rukoilette puolestamme. Tunnemme sen. Teillä on nyt enemmän aikaa. Kun Mooses väsyi rukoilemaan, miehet kannattelivat hänen käsivarsiaan. Te olette nyt ne, jotka kannattelette meidän käsiämme.
– Kiitos, että rukoilette. Kun Mooses väsyi rukoilemaan, miehet kannattelivat hänen käsivarsiaan. Te olette nyt ne, jotka kannattelette meidän käsiämme.
