Kirjoittanut
Mikko Kuustonen tunnustaa kadottaneensa jouluilon luovuttuaan perinteisistä perhejouluista. – Nyt olen alkanut uskoa siihen, että joulun voisi löytää uudestaan, sanoo tasan neljäkymmentä vuotta sitten ensialbuminsa julkaissut lauluntekijä.
– Lauluntekeminen ei ole mikään paranormaali ilmiö, kyllä se ihan työstä käy. Tärkeintä on, että tulee kirjanneeksi hyvät ideat ylös. Usein jutut vilahtavat päähän hetkessä, jossain auton ratissa tai liikennevilinässä. Nykyisin laitan biisinaihioita puhelimeen muistiin, paperilaput tuppaavat häviämään, kertoo jouluun valmistautuva muusikko Mikko Kuustonen.
Toinen hänen elämästään hävinnyt asia on viime vuosina ollut jouluilo.
– Viime vuosilta itsessäni on ollut joulusta pakenemista ja etenkin joulustressistä pakenemista. Saatoin antaa sille ylväitä nimiä, kuten ”en kestä kulutushysteriaa”. Nyt olen alkanut uskoa siihen, että joulun voisi löytää uudestaan, Kuustonen sanoo.
59-vuotias laulaja kertoo takavuosina rakentaneensa tyttärilleen Iinalle ja Minkalle perinteisiä perhejouluja. Niiden tunnelmaan oli isänä helppo heittäytyä mukaan.
”Jos ajattelen tyttäriäni Iinaa ja Minkaa, niin elämämme kannalta yhdessä nauraminen on ollut yhtä tärkeää kuin yhdessä keskusteleminen tai yhdessä itkeminen.”
– Olen aikoinaan ollut kovasti jouluihminen lasten ollessa pieniä ja oman isäni ollessa vielä elossa. Kun lapset alkoivat kasvaa lastenjoulusta ulos, vanha isä kaivautui kolostaan ja teki joulun. Hänestä tuli joulupöydän lapsi. Ne olivat elämäni vahvimpia jouluja.
Lasten kasvettua ulos lapsuudenkodistaan alkoi jouluahdistus kasvaa. Useita vuosia kestäneen jouluangstin taittoi kuin taikaiskusta spontaani jouluaaton kävelylenkki kaksin puolison kanssa.
– Pitkällä kävelyllä tajusimme, kuinka kaupungissa on aivan hiljaista. Meillä ei ollut omaa saunaa, joten menimme yhden hotellin rauhalliseen joulusaunaan ja sen jälkeen kotiin tekemään sushia. Minulle se voisi olla oikein hyvä perinnejoulu. Täydellinen rauha sekä helppoa ja yksinkertaista. Oleellista on hitaan tempon löytäminen ja pysähtyminen.
Tämän joulun Mikko Kuustonen aikoo viettää ”hyvin rauhallisesti kaupungissa”.
– Toivottavasti vietän joulun hilaisuudessa. Jos kaikki krumeluuri ja kimallus ahdistavat, niin niistähän pääsee eroon. Joulun voi rakentaa juuri sellaiseksi kuin itse haluaa, tehdä siitä omanoloisensa.
Taksilla Savosta Vantaalle demoa äänittämään
Yksitoista soololevyä uransa aikana julkaissut laulaja-lauluntekijä juhlistaa tänä jouluna yhtä merkittävää henkilökohtaista etappia. On kulunut tasan neljäkymmentä vuotta siitä, kun Mikko Kuustosen ensimmäinen albumi ilmestyi.
– Muistan ihan tarkkaan ensimmäisen biisini, joka on nimeltään Jää kuuntelemaan. Kappale päätyi tasan neljäkymmentä vuotta sitten ensimmäisen albumini nimibiisiksi. Se oli oikeasti ensimmäinen laulu, jonka koskaan kirjoitin.
Vuonna 1979 julkaistu Jää kuuntelemaan -albumin nimikappale ja koko pitkäsoitto edusti tuolloin uutta kotimaista hengellistä musiikkia.
– Äitini oli kuollut, kun olin kuusitoistavuotias. Olin ruvennut opettelemaan kitaransoittoa, ja olin kesätöissä kirjoittanut muutamia lauluja, joista Jää kuuntelemaan oli ensimmäinen. Samaan aikaan meillä oli lukiossa gospelbändi, joka oli ihan vaan koulubändi mutta teki kuitenkin muutamia keikkoja, Kuustonen kertaa.
”Minulla oli tuossa vaiheessa vahva lapsen usko ja siihen liittyvä äidinmenettämisestä juontuva kaipuu.”
Lukiobändiläiset tuumivat, että ennen koulun päättymistä yhtyeestä kannattaisi jättää pysyvä muisto, joku äänite jolle voisi eläkepäivinä keinutuolissa nostalgisesti hymyillä.
Idean toteutus tuli mahdolliseksi, kun koululaisten yhteisten tuttujen kautta tarjoutui tilaisuus tehdä äänitykset helluntaitaustaisen Ristin Voitto -kustannusyhtiön studiolla Vantaan Tikkurilassa.
– Bändimme jäsenenä olleen Seppo Suhosen isällä oli taksifirma. Asetuimme taksiin ja ajoimme viisisataa kilometriä Oravikosken kaivokselta, jonka kylällä kaikki asustelimme, studiolle Tikkurilaan. Soitettiin muutama biisi ja palattiin takaisin kotiin, hymyilee Mikko Kuustonen neljä vuosikymmentä myöhemmin.
Sen piti olla siinä, mutta toisin kävi.
Yllättäen Ristin voitosta otettiin nuoreen lauluntekijään yhteyttä. Kustantajan viesti oli, että he haluaisivat tehdä levyn – mutta sen pitäisi olla laulaja Mikko Kuustosen soololevy ilman silloisia bändikavereita.
Varkauden pohjoispuolella Leppävirran Oravikoskella toimi Kotalahden nikkelikaivos, jossa Mikko Kuustosen isä työskenteli kaivosmiehenä. Pienessä kaivoskylässä kaikki tunsivat toisensa ja huvituksia oli niukalti.
Lukiota käyvä Mikko keksi tilaisuuden katkaista hetkeksi kaivoskylän harmaa arki. Pro Fide -niminen bändi oli tulossa keikalle tunnin matkan päässä olevaan Joroisiin. Rokkikonsertteja ei Leppävirran suunnalla siihen aikaan kovin usein ollut tarjolla.
– Menin keikalle ja otin mukaan kannetavan kasettinauhurin ja koulubändimme tekemän demon. Astelin bändin takahuoneeseen ääni vapisten ja sanoin: ”Voitteko auttaa mua? Mä tarviin bändin, koska pitäisi saada tehtyä tällainen levy, ja teidän bändi on tosi hyvä.”
Teini-ikäinen Mikko Kuustonen sai luvan soittaa yhtyeelle demoäänitteensä keikkapaikan hikisessä takahuoneessa. Alku ei ollut lupaava.
– Silloinen Pro Fiden rumpali Jukka ”Pulska” Bondsdorff, joka ei ehkä ollut niitä sosiaalisesti maailman taitavimpia ihmisiä, mutta ihana jätkä muuten, antoi ainoan palautteen, jonka Pro Fideltä demosta pukukopissa sain. Jukka kysyi: ”Paljonko olet maksanut tuosta mankasta, jolla demon meille soitit?”
Tilanne jäi siihen, ja nuori Mikko Kuustonen marssi nöyrin mielin takahuoneesta ulos. Vähän ajan kuluttua Juha Kela, silloinen Pro Fiden johtohahmo, lähti nuoren lauluntekijä perään ja kertoi yhtyeensä etsivän laulusolistia. ”Voisitko tulla koelauluun?” kuului Kelan kysymys lukiolaispoika Mikko Kuustoselle.
Pro Fiden ja Mikko Kuustosen tiet yhtyivät samana keväänä, jolloin Kuustonen kirjoitti ylioppilaaksi. Lakkiaisten jälkeen tuore ylioppilas pakkasi reppunsa ja lähti opiskeleman Suomen Raamattuopistolle Kauniaisiin. Raamattuopisto oli Pro Fiden kotipesä ja tukikohta.
Menestyksekkään koelauluesiintymisen jälkeen Mikko Kuustonen nähtiin keikoilla yhtyeen solistina. Samana vuonna äänitettiin Ristin Voiton kustantama Mikko Kuustoseen soololevy, aivan kuten oli sovittu. Taustabändiksi albumille pestattiin Pro Fiden jäsenet. Saksofonia levyllä soitti myöhemmin kapellimestarina mainetta niittänyt Osmo Vänskä.
Kuustosen debyyttialbumilta on jäänyt elämään etenkin sen nimiraita. Sittemmin Jää kuuntelemaan -kappaleen on levyttänyt muun muassa Juha Kelan poika Anssi Kela.
Vanha voi vielä herätä henkiin
Mikko Kuustosen ja Pro Fiden yhteinen matka jatkui useita vuosia. Vuonna 1986 Mikko Kuustonen ja Pro Fide julkaisivat Juha Kelan kuoleman jälkeen äänitetyn Suomi-gospelin klassikoksi muodostuneen Finngospelin kustantaman pitkäsoiton Viimeiseen kaupunkiin. Levyn äänityksestä ja miksauksesta vastasi Dan Tigerstedt, joka jatkoi puikoissa myös Kuustosen myöhemmillä kultaa ja platinaa myyneillä sooloalbumeilla Musta Jalokivi, Abrakadabra ja Aurora.
Musiikillisista onnistumisista huolimatta levyttäminen ja keikkailu Suomen Raamattuopiston palkkalistoilla olleen Pro Fiden kanssa jätti jäljen Kuustosen uraan. Esimerkiksi Wikipediassa siitä on osoituksena maininta: ”Kuulunut nuorena herätysliikkeeseen.”
– Minulla oli tuossa vaiheessa vahva lapsen usko ja siihen liittyvä äidinmenettämisestä juontuva kaipuu. Hahmotin tosi huonosti mitään kristillisiä liikkeitä. Olen antanut sellaisen ajatuksen sen jälkeenkin viipyä itsessäni, että ”ihan sama, miksi itseäsi kutsut – asiat mitataan toisella tavalla”, pohdiskelee Mikko Kuustonen Pro Fiden aikojaan nyt.
Vaikka kaikki yhtyeen jäsenet eivät 1980-luvulla ilahtuneet Kuustosen päätöksestä jättää yhtye, hän kertoo olevansa yhteisestä taipaleesta pelkästään kiitollinen. Katkeruutta ei ole.
– Kävin pari vuotta sitten katsomassa kundien treenikämppää ja moikkaamassa nykyistä kokoonpanoa.
– Suhtaudun Pro Fide -vuosiin kiitollisuudella, mutta on hyvä tiedostaa, että ensimmäiset Jää kuuntelemaan -levyn biisit on tehty kuusitoistavuotiaan pojan kynästä. Jos kokisin edelleen juuri sen tavan kirjoittaa omaksi ja oikeaksi, se olisi huolestuttavaa. Asioiden täytyy myös muuttua.
”Kun ihmiset tulivat keskustelemaan ja sielunhoitoon, koin monesti niissä tilanteissa itseni täysin vääräksi ihmiseksi auttamaan.”
Mikko Kuustonen on leikitellyt ajatuksella, että vanha Pro Fiden kokoonpano voitaisiin vielä kasata kokoon yhteisesiintymistä varten.
– Ei ole mahdotonta, että joskus vielä heräteltäisiin henkiin vanhaa kokoonpanoa ja kävisin vetämässä jonkun Pro Fiden biisin jossain. Bändissä on ollut hienoja soittajia, esimerkiksi Eppu Ainesmaa on yksi suuresti ihailemiani biisintekijöitä.
Mikko Kuustosen irtautuminen Pro Fidestä 1980-luvun lopussa liittyi laulajan mukaan ennen kaikkea musiikin ulkopuolisiin seikkoihin. Bändi ei ollut pelkkä rokkia soittava yhtye vaan myös kristillistä nuorisotyötä tekevä ja nuoria kohtaava ryhmä. Kuustonen ei kokenut roolia omakseen.
– Kun ihmiset tulivat keskustelemaan ja sielunhoitoon, koin monesti niissä tilanteissa itseni täysin vääräksi ihmiseksi auttamaan. Meillä kaikilla oli vilpitön halu tahtoa ja toivoa ihmisille hyvää ja ohjata heitä vaikkapa rukoukseen, mutta koen, että oli monia tilanteita, joissa ihmiset olisivat tarvinneet terapiaa, vertaistukea ja monenlaista muuta apua.
– Se oli ristiriitainen rooli muusikolle. Itse muusikon rooli tuntui luontevalta.
Huumori tärkein puolustusvoima
Nykyään Mikko Kuustonen sanoo osaavansa vilpittömästi hymyillä vaikeillekin Pro Fiden aikaisille asioille. Kuten elämälle ylipäätään.
– Kirsti Lonka on sanonut viisaasti, että huumori on aikuisen ihmisen puolustusvoimista tärkein. Siinä mielessä otan huumorin vakavasti. Varsinkin itselleen nauraminen on keino ottaa etäisyyttä ja nousta sellaiseen perspektiiviin, jossa voi tajuta paremmin kokonaisuuksia.
Mikko Kuustosen mielestä erityisesti yhdessä asioille nauraminen voi olla äärimmäisen arvokasta ja tärkeää. Tänä jouluna hän toivoo voivansa nauraa erityisesti tyttäriensä Iina ja Minka Kuustosen kanssa.
– Jos ajattelen tyttäriäni Iinaa ja Minkaa, niin elämämme kannalta yhdessä nauraminen on ollut yhtä tärkeää kuin yhdessä keskusteleminen tai yhdessä itkeminen.
– Valitettavan usein suomalainen sisu on sitä, että yritetään pärjätä yksin eikä pyydetä apua. Tämän tunnistan itsessänikin. Olen ollut huono kovissa paikoissa kääntymään ystävien puoleen. Ihailen sellaisia ihmisiä, joille sisu on sitä, että kerätään voimat yhteen ja mennään eteenpäin.
”Monilla meistä on elämässä tarina kateissa. Jotenkin vain lillumme ja leijumme tässä elämässä emmekä oikein tiedä miksi.”
Vaikka Mikko Kuustosen joulumiljöö löytyy läheisten ihmisten luota Helsingistä, hän ei sulje pois mahdollisuutta, että voisi joskus muuttaa kaupungin valojen ulottumattomiin, vaikkapa Oravikoskelle. Se sulkisi tarinan.
– Monilla meistä on elämässä tarina kateissa. Jotenkin vain lillumme ja leijumme tässä elämässä emmekä oikein tiedä miksi.
– Ajelen edelleen Leppävirralla päin liikkuessani Oravikosken kylän läpi ja ajattelen sitä lämmöllä. Kaivostorni on edelleen olemassa, vaikka siellä ei kaivostoimintaa enää olekaan. Jos pystyy elättämään itsensä ja löytämään hyvän elämän, kotiseudulle palaaminen on erittäin hyvä vaihtoehto sen sijaan, että me kaikki pakkaudumme Helsinkiin.
– Eläminen sopivassa ihmisen kokoisessa yhteisössä on usein terveempää. Siinä on paremmat mahdollisuudet hyvään elämään kuin kaiken tämän valomyrskyn keskellä.
Mikko Kuustonen vieraili Radio Dein Herätys!-aamulähetyksessä 11. joulukuuta. Kuuntele Mikko Kuustosen kaikkien aikojen ensimmäinen kappale Jää kuuntelemaan [YouTube]:
