Kirjoittanut
Naapurin pojalta lainattu c-kasetti aiheutti Marko Varikselle musiikillisen heräämisen. Rumpali koki sittemmin toisenkin herätyksen, joka on vienyt hänet myös Järvenpään vapaaseurakunnan vanhimmistoon.
Elettiin 1970-luvun loppupuolta Lahden lähellä, Villähteellä. Helluntaiperheen vesa Marko Varis ja hänen ystävänsä Jappe Vilponen, kymmenvuotiaat pojanviikarit, olivat saaneet naapurin pojalta c-kasetin, johon oli koottu sen ajan parasta heavy metallia, kuten Rainbow’ta ja Dioa.
– Pistettiin se stereoista soimaan täysillä ja soitettiin ilmainstrumentteja, Varis muistelee.
– Muistan, että rikottiin faijan stereotkin siinä touhussa, niiden kaiuttimista kuului lopulta enää vain pärinää. Tietysti kiistettiin kaikki, hän naureskelee.
– Sähkökitara saatiin työntämällä mutsin landolaan mikrofoni sisään ja laittamalla volyymit kaakkoon.
Paitsi että musiikki hajotti laitteet, se myös sytytti pienessä pojassa palon musiikkiin. Se ei ole sammunut vieläkään.
Rumpuja sai paukuttaa rauhassa
Variksen vanhemmat olivat sitä mieltä, että lasten olisi hyvä harrastaa musiikkia. Niinpä kahdeksanvuotias Marko laitettiin Merja-siskonsa kanssa konservatorion pääsykokeisiin.
Jostain syystä Marko Variksen soittimeksi valikoitui viulu.
– Olihan se tervanjuontia alusta alkaen, en jaksanut harjoitella ja jossain vaiheessa se alkoi puuduttaa pahasti.
Neljän vuoden jälkeen joulun tienoilla rohkeus riitti sanoa, että poika halusi viulun sijaan rummut. Isä lupasi, mutta yhdellä ehdolla: kuudennen luokan kevättodistukseen pitäisi nostaa numeroita. Etenkin matematiikka tuotti vaikeuksia, mutta sinä keväänä kiinnostavat aiheet ja etenkin silmissä siintänyt rumpusetti saivat aikaan sen, että kokeista alkoi tipahdella yhdeksikköjä.
Niin Nastolasta haettiin rummut, joita sitten paukutettiin pohjattomalla innolla.
Siitä Marko Varis antaa erityiskiitokset vanhemmilleen. Vaikka desibeleissä ei säästelty, tukka alkoi kasvaa ja farkkuliivin selkään ilmestyi Iron Maidenin merkkejä, kertaakaan vanhemmat eivät huomautelleet.
– Minulle ei tullut ikinä minkäänlaista kapinavaihetta, ja jossain kohtaa se meininki jäi pois itsekseen. Siinä oli suuri viisaus vanhemmillani.
”Se oli tosi stydiä evankeliointia”
Ensimmäistä bändiä viriteltiin yläasteiässä.
– Se oli innokasta ja vilpitöntä musiikin tekemistä. Ei mietitty teorioita, vedettiin vain rokkia.
Sitten Highwayn tarina katkesi bändikaveri Andreas Wirthin uskoontuloon, kun tämä ei enää halunnut soittaa sellaista musiikkia.
– Vaikka minä ja Jappe olimme ”helluntaipoikia”, emme puhuneet Andylle uskonasioista mitään. Hän tuli muiden frendien kautta uskoon, Varis kertoo.
– Manasimme vain, että nyt meni hyvä mies ja musakuviot loppuivat.
Sitten Vilponen teki oman henkilökohtaisen uskonratkaisunsa, ja perässä tuli Variskin, joka koki Jumalan kutsua ammattikoulussa ollessaan.
Musiikkiharrastus kuitenkin jatkui. Kaikki kolme nuorta miestä löysivät tiensä Jori Kalliokuusen vuonna 1985 perustamaan Furahaan, jonka kiswahilinkielinen nimi tarkoittaa iloa ja riemua.
Ensi alkuun musiikki oli instrumentaalista, mutta sehän ei ollut este evankelioimiselle. Juuri täysi-ikäistyneet miehet lähtivät ennakkoluulottomasti muun muassa koulukeikoille. Kappaleiden välissä todistettiin uskosta.
– Se oli tosi stydiä evankeliointia. Siihen aikaan sitä halusi evankelioida koko maailman. Meillä oli hirveä polte, kävimme keikoilla vankiloissa ja kaikissa mahdollisissa gospeltapahtumissa, Varis muistelee.
– Moni on tullut sanomaan, että todistukset ikään kuin aukesivat musiikin aikana. Varmaan Pyhä Henki avasi niitä ihmisille.
Kymmenen vuotta Reinin rannalla
Tauko soittoon tuli muutamaa vuotta myöhemmin, kun useampi furahalainen muutti Saksaan. Wirthit olivat lähteneet jo jokin aika sitten, ja Marko ja Tarja Varis alkoivat pohtia samoin lähtöä. Vähän yli parikymppisellä pariskunnalla ei ollut vielä lapsia ja 1990-luvun lama alkoi painaa päälle.
Kun Tarja Varikselle järjestyi työpaikka ja asuntokin löytyi kivuitta, Varikset suuntasivat Reinin rantamille keskelle viinipeltoja.
Muurariksi ja laatoittajaksi opiskellut Varis löysi alkuvaikeuksien jälkeen hyvän työnantajan ja teki puutarhoja pihakivetyksineen. Perheeseen syntyi kaksi lasta, jotka Variksen sanoin imuroivat kielen itseensä ja opettivat ääntämistä isälleenkin.
Varikset viihtyivät pienessä Geisenheimin kaupungissa ja ajattelivat jäävänsä sinne pysyvästi. Seuraakin oli sekä Wirthin pariskunnasta että Vilposista, jotka hekin olivat muuttaneet maahan.
Kymmenen vuoden jälkeen ajatus Suomeen paluusta alkoi kuitenkin hiipiä mieleen. Ihan aluksi mieltä kaihersi lasten tilanne.
– Suomessa olin kasvanut siihen, että hypätään fillarin selkään ja ajetaan lapsilaumana järvelle tai pyöritään kavereiden kanssa metsässä. Pienestä pitäen on tosi vapaata. Kun siellä näki omat lapset ja vertasi omaan lapsuuteensa, se tuntui tuskalliselta, Varis kertoo.
Hänen mukaansa lapsia ei voinut päästää ulos leikkimään, jos ei ollut aidattua pihaa, tai kulkemaan itsenäisesti kavereiden luokse. Huoli oli kova etenkin hyväksikäyttötapauksista, joista kuuli aina välillä.
Lisäksi eräs isompi työprojekti alkoi venyä venymistään ja tuntua hyvin raskaalta.
– Selkeästi Jumala alkoi monin tavoin työntää meitä pois ja valmistella lähtöön.
Lopulta pitkän pohdinnan jälkeen päätös syntyi erään tavallisen työpäivän aikana ja sisäinen tuska vaihtui hetkessä helpotukseksi.
Puolen vuoden siirtymäajassa keskeneräiset työprojektit ehdittiin tehdä loppuun, ja niin perhe muutti Järvenpäähän vuonna 2002. Vastassa olivat taas Wirthit ja Vilposet, jotka olivat palanneet jo aiemmin ja liittyneet Järvenpään vapaaseurakunta Arkkiin.
– Hehän tietysti houkuttelivat meidätkin mukaan. Ja musakuviotkin polttelivat, että pääsisi taas soittamaan yhdessä.
Suoratoistokeikkakin toimi
Nyt 52-vuotias Marko Varis on Arkin vanhimmistossa ja soittaa edelleen Furahassa. Yhtye ei nimittäin näivettynyt Saksan-vuosien aikana, vaan Jori Kalliokuusen lisäksi riveissä on ollut iso liuta eri muusikkoja. Edelleenkin kokoonpano vaihtuu tarpeen mukaan, vaikka vakiintunut komppiryhmä säilyykin. Tyylilaji on painottunut souliin ja funkiin, ja jo kauan sitten kappaleisiin tuli mukaan laulu.
Viimeksi Furahaa kuultiin Vapaakirkon kesäjuhlat avanneessa konsertissa. Suoratoistokeikka oli erikoinen kokemus, kun suhde yleisöön puuttui täysin. Hyvä mieli jäi silti.
– On ylikiitollinen olo, että saa olla tuossa hommassa mukana. On tosi iso siunaus, kun saa pistää oman harrastuksensa ja intohimonsa Jumalan käyttöön vielä tänäkin päivänä.
