Kirjoittanut
Aurora Karamzin, Mathilda Wrede ja Bovalliuksen sisarukset Angelique ja Sofia olivat kaikki sukutaustaltaan aatelisia vaikuttajanaisia, joiden toimintaa ohjasi vahva kristillinen vakaumus.
Mathilda Wrede – Vankilatyön uranuurtaja
Mathilda Wrede (1864–1928) syntyi vaikutusvaltaiseen aatelissukuun. Hän koki 19-vuotiaana voimakkaan uskonnollisen herätyksen. Sen seurauksena Vaasan läänin kuvernöörin tyttärestä tuli herätyshenkinen vankilalähetti.
Maaliskuussa 1883 Vaasan vapaakirkolliset järjestivät kaupungissa kokoussarjan, johon oli kutsuttu puhujaksi ruotsalainen lähetystyöntekijä Carl Orest. Hengellisestä kokouksesta muodostui käännekohta Mathilda Wreden elämässä, sillä hän sai siellä kohdata elävän Kristuksen.
Mathildan Henrik-veli oli tullut uskoon jo 1870-luvulla. Myöhemmin juuri Henrikistä tuli sisarelleen tärkeä työtoveri vankilatyössä. Henrikillä oli paljon yhteyksiä vapaakirkolliseen liikkeeseen, joka tuolloin vaikutti luterilaisen kirkon sisällä. Liikkeellä oli vahva sija erityisesti ruotsinkielisen sivistyneistön keskuudessa. Vapaakirkollisuus korosti henkilökohtaista uskonratkaisua, Jumalan armollisuutta ja uskovien yhteyttä.
Säätyasema velvoitti aatelisnaisia kantamaan sosiaalista vastuuta kotiseudustaan. Monet säätyläisnaiset auttoivat työväen lapsia ja naisia, mutta Mathilda halusi tehdä evankeliointityötä. Hän halusi seurata kutsumustaan vankilatyöhön, niinpä hän päätti kirjoittaa vankeinhoidon ylitirehtööri Adolf Grotenfeltille kirjeen, jossa hän anoi kirjallista lupaa käydä Suomen vankiloissa. Ylitirehtööri oli myötämielinen nuoren naisen pyyntöön ja kirjoitti Turun, Helsingin, Hämeenlinnan ja Lappeenrannan vankiloihin kirjeen, jossa suositteli, että Mathilda Wrede saisi vierailla vankiloissa, keskustella vankien kanssa kahden kesken ja jakaa evankelisluterilaisen kirkon opin mukaista hengellistä materiaalia.
Lähes 30 vuoden ajan Wrede teki vankilatyötä, vieraillen säännöllisesti vankiloissa. Vanhemmiten kutsumus laajeni hengellisestä julistustyöstä vankien kaikenlaiseen auttamiseen. Hän ymmärsi, ettei pelkkä julistaminen riittänyt, vaan tarvittiin muutakin.
Aatelinen sukutausta auttoi Mathildaa verkostoitumaan vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa, mistä oli hänelle paljon hyötyä työssään. Olihan Suomi pieni maa ja aateliset tunsivat toisensa hyvin. Hänen säädylleen oli tavallista, että vierailtiin puolin ja toisin. Vierailut olivat merkittävä tapa hoitaa säätyläisten välisiä yhteyksiä.
Mathilda Wreden ystäviin kuului myös Hedvig von Haartman, joka oli kokenut hengellisen heräämisen samoihin aikoihin. Von Haartmanista tuli myöhemmin vastaperustetun Suomen Pelastusarmeijan johtaja.
Mathilda omaksui säätynsä mukaisen elämäntavan, soveliaisuus- ja käyttäytymissäännöt. Hän tiesi, miten pukeutua, syödä tai seurustella vieraiden kanssa. Pidättyvyyttä ja kohteliaisuutta pidettiin tärkeinä ominaisuuksina.
Koska hän hallitsi aatelisena oikean käyttäytymiskoodiston, hän oli kuin kala vedessä esimerkiksi seurustellessaan Pietarin ylhäisön kanssa. Sinne hän saattoi toisinaan vetäytyä lepäämään, kun oli uuvuttanut itsensä toisten auttamisessa. Vaikka hän oli taustaltaan aatelinen, hän suhtautui kaikkiin ihmisiin kunnioittavasti ainutkertaisina ja arvokkaina yksilöinä, minkä hän oli omaksunut jo kodinperintönä.
Aatelinen tausta loi kuitenkin myös tiettyä vastakkainasettelua Mathildan ja tavallisen kansan välille, sillä oli totuttu, että aatelinen kartanon väki eli omaa elämäänsä ja tavallinen kansa omaansa.
Mathilda Wredellä oli turvattu toimeentulo, ja se mahdollisti hänelle keskittymisen kutsumuksen toteuttamiseen vailla toimeentulohuolia. Hän ei koskaan avioitunut, mikä saattoi johtua antautumisesta kutsumukselle.
Vankilatyö loppui vuonna 1913, kun uusien sääntöjen seurauksena Mathilda Wrede ei saanut enää tavata vankeja kahden kesken.
Aurora Karamzin – Aikansa suurnainen
Aurora Karamzin (1808–1902) oli aikansa tunnetuin ja rikkain suomalainen nainen. Hän on ainoa suomalainen nainen, jolla on ollut virka keisarin hovissa. Aurora Karamzin ei kuitenkaan jäänyt päiväperhoksi hoviin, vaan hänestä kasvoi merkittävä laupeudentekijä.
Eva Aurora Charlotta Stjernvall syntyi Suomen sodan aikana. Hänen vanhempansa olivat everstiluutnantti Carl Johan Stjernvall ja Eva von Willebrand.
Perheen isä kuoli vuonna 1815. Pian isänsä kuoleman jälkeen Aurora lähetettiin Pietariin Minette-tätinsä luokse oppimaan ranskaa, seurapiirikulttuuria ja seurustelutaitoja. Sujuva ranskan kielen taito oli välttämätöntä, mikäli halusi menestyä elämässä.
Suomalaisten aatelistyttöjen elämänuran päämäärä oli tuohon aikaan avioituminen hyvään aristokraattisukuun ja pääsy keisarinnan seurueeseen hovineidiksi. Molemmat tavoitteet toteutuivat Auroran elämässä. Työskentely keisarinna Fjodorovnan hovineitinä loi perustan Auroran myöhemmälle vaikutusvallalle Suomessa ja hovissa.
Aurora Karamzin tuli elinaikanaan tunnetuksi suuresta hyväntekeväisyydestään. Siihen häntä velvoitti jo asema suurlahjoittaja Demidovin puolisona. Venäjän rikkaimpiin kuulunut Paul Demidov oli hänen ensimmäinen puolisonsa, mutta Aurora jäi leskeksi vain neljän avioliittovuoden jälkeen. Myöhemmin Aurora solmi toisen avioliiton Andrei Karamzinin kanssa. Myös tämä avioliitto jäi melko lyhyeksi, sillä Andrei Karamzin kaatui Krimin sodassa kahdeksan avioliittovuoden jälkeen. Aurora Karamzinin elämää leimasikin lukuisat läheisten ihmisten menetykset. Jopa ainoan lapsensa Paulin hän joutui hautaamaan vanhoilla päivillään.
Hyväntekeväisyys oli Auroralle enemmän kuin velvollisuus — siitä muodostui elämäntehtävä, johon hän paneutui erittäin tarmokkaasti ja kun läheisten joukko harveni, hän kanavoi energiansa ja varallisuutensa hyväntekeväisyyteen. Hän oli erityisen kiinnostunut naisten koulutuksesta ja sosiaalityöstä. Aurora Karamzin harjoitti hyväntekeväisyyttä sekä Suomessa että Venäjällä: hän perusti kouluja, sairaaloita, soppakeittiöitä, köyhäinkoteja, lastenkoteja ja tuki monia yksittäisiä henkilöitä eri tavoin. Vuonna 1875 Aurora Karamzin asettui vakituisesti asumaan Hakasalmen huvilaan, missä hän otti vastaan avuntarvitsijoita henkilökohtaisilla vastaanottotunneilla.
Aurora Karamzin tunnetaan erityisesti Helsingin Diakonissalaitoksen perustajana. Hän uudisti sosiaalityötä perustamalla Diakonissalaitoksen vähävaraisten naisten kulkutautisairaalaksi ja lopulta paikaksi, jossa nuoria naisia ja lapsettomia leskiä kasvatettiin huono-osaisten auttajiksi. Helsingin Diakonissalaitos avasi ovensa joulukuussa 1867, kun Suomessa elettiin nälkävuosia.
Aurora Karamzinin myöhempää elämää leimasi syvä uskonnollisuus. Lapsuudenkodissa saatu kristillinen kasvatus oli sävyttänyt koko hänen elämäänsä, mutta elämänkokemukset vain syvensivät uskoa. Kerrotaan, että myöhemmin englantilaisen saarnaajan, lordi Radstockin julistuksen kautta Auroralle avautui Jumalan rakkaus. Hän käsitti, että Jumala rakastaa varauksetta jokaista ihmistä ja että tämän rakkauden tulisi ilmetä suhteessa lähimmäisiin.
Bovalliuksen ahkerat ja askeettiset sisarukset
Etelä-Savosta löytyy tyystin toisenlainen esimerkki aatelisnaisista, joista tuli merkittäviä auttajia. Sisarukset Angelique ja Sofia Bovallius eivät merkittävästi hyötyneet aatelisesta taustastaan. Elinaikanaan he olivat ahkeria ja elivät hyvin säästeliäästi, jotta testamenttivarallisuutta olisi mahdollisimman paljon. He testamenttasivatkin koko omaisuutensa kuurojen koulutustyölle. Sisaruksien vaikuttimena oli syvä hengellinen vakaumus. He kokivat vaurastumisensa Jumalan siunaukseksi ja halusivat palvella omaisuudellaan Jumalaa ja lähimmäisiä.
Angelique ja Sofia Bovallius polveutuivat äitinsä puolelta Tigerstedtin aatelissuvusta, joka oli yksi Pieksämäen seudun merkittävimmistä sotilassuvuista. Alueen säätyläisyhteisö oli kaiken kaikkiaan melko pieni. Sisarusten isä Pehr Olof Bovallius oli syntynyt 1782 Ruotsissa pappisperheeseen. Pieksämäelle hänet toi työtehtävä maanmittarin apulaisena. Taustansa vuoksi hänen oli luontevaa seurustella paikkakunnan säätyläisväestön kanssa, sillä sukutausta ja kieli yhdistivät. Suomessa Pehr Olof tutustui eversti Gustaf Adolf Tigerstedtin tyttäreen Maria Elisabethiin ja avioitui tämän kanssa 1812. Morsiamen isä oli lahjoittanut tyttärelleen tulevaisuuden talouden turvaksi Nikkarilan tilan.
Nikkarilassa perhe kasvoi kolmella lapsella: Pehr Gustaf Adolf (1813-1821), Anna Maria Sofia Magdalena 1815 ja Johanna Agelique Fredrika 1817. Perheen isän Pehr Olofin kuollessa 1829 perheelle jäi suuri maaomaisuus, mutta myös velkakuorma oli raskas.
Tytärten äiti Maria vastasi päättäväisesti tilan hoidosta ja ahkeroi, jotta velkoja saatiin maksettua pois. Tyttärilleen hän antoi mallin työteliäästä ja säästäväisestä elämäntavasta. Kotiopettajatar opetti tytöt lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, mutta perheen heikon taloudellisen tilanteen vuoksi korkeampi kouluttautuminen ei ollut mahdollista.
Angelique ja Sofia Bovallius ottivat kahdestaan hoitaakseen Nikkarilan tilan heidän äitinsä kuoltua 1855. Kumpikin pysyi naimattomana koko elämänsä.
Tyttäret varttuivat materiaalisesti niukassa ympäristössä. Ero seutukunnan muihin säätyläisperheisiin oli suuri. Sisarusten kotona ei järjestetty hienoja tanssiaisia eikä ylellisiä illallisia, myöskään vaatteilla ei koreiltu. Sisarusten elämää leimasi säästäväisyys, kurinalaisuus ja käytännöllisyys. Äitiään auttaessaan tyttäret oppivat käsistään taitavaksi ja vähään tyytyviksi. He rahoittivat menonsa pitkälti kankaita myymällä.
Sisarukset olivat niin tottuneita askeettiseen elämäntapaan, että vielä ikääntyneinä he elivät hyvin vähäeleisesti, vaikka varallisuutta oli jo kertynyt ja vauraampi elämäntyyli olisi ollut mahdollinen.
Angelique ja Sofia Bovalliuksen perintö elää vielä tänäkin päivänä Bovallius säätiön työssä. Heidän nimeään kantava säätiö perustettiin vuonna 1905 Pieksämäellä. Säätiö huolehtii Sofia ja Angelique Bovalliuksen testamentilla sille jättämästä omaisuudesta. Sofia ja Angelique olivat suunnitelleet opetusta huolella, ja antoivat testamentissaan ohjeita sen järjestämiseen ja tilan hoitamiseen. Siskokset kiinnostuivat kuurojen opetuksesta, ja halusivat auttaa heitä saamaan koulutusta ja työtä.
Lähteet:
Aurora Karamzin: Aristokratian elämää. Otava (Espoon kaupunginmuseo), 2006. Artikkelikokoelma, useita kirjoittajia.
Minna Sarantola-Weiss: Aurora Karamzin. Helsingin kaupunginmuseo 2018
Eeva Hurskainen: Pietarin hovista köyhien auttajaksi. Kirjapaja 2002.
Eeva Hurskainen: Mathilda Wrede – Aatelistytön tie vankien ja pakolaisten ystäväksi. Kirjapaja
Aurora Karamzin ja vallan näyttämöt. Näyttely Espoon kaupunginmuseossa (WeeGee-talo, Ahertajantie 5, Tapiola) 12.5.2006 – 3.6. 2007
Esa Ruuskanen: Bovalliusten perintö – S. ja A. Bovalliuksen säätiö 1905-2005
Artikkeli on julkaistu Elämä-lehdessä 4/2024
