Kirjoittanut
Aino Mäkisen, 13, ja Olavi Paitulan, 14, ura isosena on jo alkanut, vaikka tavallisesti isoseksi pääsee vasta, kun oma rippikoulu ja isoskoulutus on käyty.
Aino on menossa ensimmäistä kertaa isoseksi luultavasti jo tänä syksynä, ja on innoissaan. Olavi on ollut isosena kerran. Hänen tehtävänsä olivat tavanomaisia isosen tehtäviä, kuten katsoa pienten leiriläisten perään, järjestää iltaohjelmaa, ja laittaa iltapalaa esille.
Molemmilla nuorilla paljon hyviä muistoja itse leiriläisenä olemisesta. Olavin mieleen on jäänyt erityisesti iltaohjelmat ja illat leirillä, Aino mainitsee kivat leikit ja muut leiripuuhat, hyvän ruuan sekä tietysti isoset.
– Ne isoset osasivat käyttäytyä meitä leiriläisiä kohtaan niin ihanasti ja ohjasivat meitä. Jos siellä ei olisi ollut isosia, niin ei mulla olisi mitään halua tulla sellaiseksi nyt itse.
Olavin mielestä onkin hyvä, että vanhemmat isoset ovat heille tuttuja jo valmiiksi.
– Kun ne ovat niitä samoja, jotka ovat olleet isosena silloin, kun itse olen ollut leirillä. Niiltä on helppo tarvittaessa kysyä neuvoa.
Silmissä into ja palo
Miten tähän totutusta poikkeavaan järjestelyyn päädyttiin? Hämeenkyrön seurakunnassa oli jo hyvän aikaa mietitty, miten vastata toiminnassa selvästi nähtävään puutteeseen. Seiskaluokkalaiset olivat väliinputoajia varhaisnuorisotyön ja nuorisotyön välissä.
Alakouluikäisten lasten leirejä järjestetään vähintään kahdeksan joka vuosi, ja ne ovat merkittävä osa kouluikäisten toimintaa. Leirit ovat niin suosittuja, että ne täyttyvät useimmiten heti ilmoittautumisen alettua. Mukana on paljon lapsia, jotka käyvät leireillä niin usein kuin vain mahtuvat mukaan, mutta yläkouluun siirryttäessä lastenleireille ei enää pääse. Sen jälkeen pitäisi odottaa kaksi vuotta omaa rippikoulua, ja isoseksi haluavan pitäisi käydä lisäksi 1-2 vuotta isoskoulutusta ennen isoseksi pääsyä. Se on nuorelle pitkä aika, ja monen into leireilyyn ja isosena toimimiseen ehtiikin hiipua osittain tai kokonaan.
Kun Olavi oli vuosi sitten kuudennen luokan jälkeisenä kesänä viimeistä kertaa leiriläisenä lastenleirillä, leirien loppuminen harmitti. Silloin varhaisnuorisotyönohjaaja Tuomas Ukkonen keksi kysyä, lähtisivätkö Olavi ja muut vuosia mukana olleet leirikonkarit apu-isosiksi pienempien lasten, eli 1-3-luokkalaisten leireille.
Jo samana syksynä ensimmäiset apuisoset olivat leirillä mukana. Leirikäytännöt ja leirikeskus olivat heille omien leirien vuoksi valmiiksi hyvässä muistissa, siksi isoseksi siirtyminen oli luonnollinen jatkumo, kertoo Ukkonen.
– Nämä nuoret osoittivat olevansa niin luotettavia ja valmiita isosia, ettei sitä voinut kuin ihmetellä. Kun heille antoi vastuuta, he olivat todella valmiita tekemään parhaansa leiriläisten hyväksi, ja toimivat pyytämättäkin. Heillä näkyi silmistä oikein sellainen into ja palo. Eikä sen jälkeen ole tarvinnut edes puhua apu-isosista, sillä aivan oikeita isosia he nyt ovat. Kerran kuulin, että he olivat koulussakin harjoitelleet soittamaan kitaralla leireiltä tuttua evankeliumi-laulua, jotta osaisivat leirillä säestää sen. Kaikesta näkee, etteivät he ole tässä tehtävässä vain yhtä viikonloppua varten, vaan näkevät tehtävänsä niin tärkeäksi, että harjoittelevat sitä muunakin aikana.
Seurakunnan leirit ovat erityisiä
Leiriohjelmaan kuuluu muun ohjelman lisäksi raamattuhetket, joissa puhutaan Jumalasta. Aino sanoo, että on hyvä, kun leirillä on opetuksellinen puoli.
– On se iso osa leiriä. Koska on myös paljon niitä muiden järjestämiä leirejä, joissa ei opeteta tällaisia asioita. Mutta kun pystyy oppimaan samalla kun pitää hauskaa, ja kun seurakunnan leirillä on tosi hauskoja oppimistapoja, kuten liikkuvia iltahartauksia, niin onhan se tärkeää.
Olavi on samaa mieltä.
Jos seurakunnan leirillä ei opetettaisi Jumalasta, niin eihän siinä olisi mitään järkeä.
– Kyllä se on iso ja tärkeä osa leiriä. Jos seurakunnan leirillä ei opetettaisi Jumalasta, niin eihän siinä olisi mitään järkeä.
Isosena oleminen ei ole turha juttu. Vaikka tehtävä olisi pieni, se on kokonaisuuden kannalta tärkeä, tietävät Aino ja Olavi. Aino tarkentaa, että jos yksi pieni osa puuttuu, niin saattaa olla, ettei kokonaisuus toimi. Musiikin harrastajana hän keksii vertauksen:
– Se on vähän sama kuin stemmoissa. Jos toista ääntä ei ole, niin ykkösääni ei kuulosta niin hyvältä.
Ja Olavi jatkaa:
– Tai jos tulitikkutalosta puuttuu yksi pieni tikku, niin voi olla, ettei se koko talo pysykään enää pystyssä. Ihan kaikkia tarvitaan.
