Läheisen muistisairaus merkitsee hidasta luopumista, mutta myös mahdollisuutta kehittää omaa kärsivällisyyttään. Muistisairaiden hoito kaatuu yhä useammin läheisille, joiden on kuitenkin hyvä tunnistaa omat jaksamisen rajansa.
Saan hoitajalta luvan viedä äidille kukkia. Valitsen aurinkoisen, keltaoranssin kimpun.
Vuodet sulavat pois. Olen pieni, minulla on letit ja äidin ompelema mekko. Lähden äidin tädin Annikin kanssa pitkälle kävelyretkelle. Aurinko paahtaa, Kulovesi kimmeltää, ja hiekkatie pölisee.
Keräämme äidille suuren kimpun, kaikkia tien varrelta löytämiämme kukkia. Äiti rakastaa tuomiani kukkia. Hehkun onnea.
***
Suomesta on tullut ikääntyneiden yhteiskunta, ja muistisairaita on aina vain enemmän. Sote-järjestelmä on kiihtyvässä alamäessä, yhä enemmän muistisairaiden hoitoa kaatuu omaisille. Moni elää toisia ruuhkavuosia: on työ ja koti, lapset ja lapsenlapset sekä apua kaipaavat ikääntyneet vanhemmat.
Moni elää toisia ruuhkavuosia: on työ ja koti, lapset ja lapsenlapset sekä apua kaipaavat ikääntyneet vanhemmat.
Läheisen muistisairaus on erinomainen tilaisuus kehittää kärsivällisyyttä. Ei haittaa, ettei toinen muista – se on ymmärrettävää. Mutta kun mukaan tulevat käytöshäiriöt, vihaisuus, epäluulo ja syyttely, on kärsivällisyys koetuksella.
Rakkaus ei aina ole pinkkiä hattaraa ja sydämiä. Välistä se on repivää, raskasta ja kitkerää. Kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja. Sillä on väliä, miten käyttäytyy toista kohtaan. Rakkaudessa tahto on tunteita tärkeämpää. Tahdon rakastaa, vaikka aina en haluaisi tai jaksaisi.
Muistisairaus on hidasta luopumista. Läheisen menettää vähitellen, vaikka hän on vielä elossa. Omaisen pitää vetää rajat ja tunnistaa, minkä verran jaksaa. Muuten on yhden sijaan pian kaksi apua tarvitsevaa. Rukous kantaa silloinkin. Pitää vaalia hyviä hetkiä ja muistaa, ettei läheiseni sielu muutu. Saan jättää hänet Jumalan turvalliseen syliin.
Kolumni on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä helmikuussa 2025.
