Seija Maanselkä romahti vuoden kuluttua poikansa Vesan itsemurhasta.
Oli tavallinen keskiviikko lokakuussa 2014, ja sairaanhoitaja Seija Maanselän työpäivä oli juuri päättynyt. Kun hänen miehensä Tapani tuli hakemaan häntä töistä, Seija huomasi heti, että jotain vakavaa oli tapahtunut.
Tapani kertoi, että poliisi oli käynyt heidän kotonaan tuomassa suruviestin. Heidän esikoisensa Vesa oli riistänyt itseltään hengen vain 36-vuotiaana. Samalla kaksi pikkupoikaa oli jäänyt isättömäksi.
– Uutinen tuntui epätodelliselta, ja sitä oli vaikea käsittää. Oli kuin kaikelta olisi pudonnut pohja ja syöksy ammottavaan kuiluun alkanut, Seija Maanselkä kuvailee.
– Sitten mieleeni nousi ahdistava ajatus, että nyt Vesan puolesta ei voinut enää rukoilla. Eihän tämän näin pitänyt mennä!
Itsemurhaviestiinsä Vesa oli kirjoittanut, ettei pystynyt uskomaan kristittyjen Jumalaan.
Ratkaisevaa on ollut anteeksianto.
Seija Maanselkä joutui pimeään laaksoon, jossa tuska, suru, kaipaus ja monet muut tunteet tulivat jokapäiväisiksi seuralaisiksi. Parin viikon päästä Vesan kuolemasta Seijan saattohoidossa ollut äitikin kuoli. Surun määrä tuntui ylivoimaiselta.
– Olin noihin aikoihin lukemassa Raamatusta Jobin kirjaa. Huomasin, että hänellä oli samoja kysymyksiä kuin minulla: miksi Jumala salli menetysten tapahtua eikä estänyt niitä. Jumala ei kuitenkaan alkanut selitellä Jobille, sillä siitä olisi seurannut vain uusia kysymyksiä. Sen sijaan hän vastasi kiinnittämällä huomion omaan suuruuteensa. Job sai näin uuden näkökulman ja ymmärsi, että Jumala on kaikkivaltias ja on tilanteen tasalla ja koko ajan hänen rinnallaan, Seija sanoo.
– Eräänä päivänä katselin ikävöiden Vesan kuvaa. Silloin koin Jumalan kysyvän, vieläkö luotan häneen. Jobin esimerkin rohkaisemana vastasin, että ”kyllä, Herra, minä tahdon luottaa sinuun edelleen”.
Alkoi toipumisprosessi, jossa Seija kokee olevansa edelleen. Häntä ovat auttaneet puhuminen erityisesti puolison kanssa sekä tunteiden purkaminen Jumalalle. Ratkaisevaa on kuitenkin ollut anteeksianto ja irti päästäminen.
Kun Vesan kuolemasta oli kulunut noin vuosi, kipu Seijan sisimmässä kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että hän jäi muutamaksi päiväksi sairauslomalle.
– Noiden päivien aikana konttasin pitkin kotiamme, hakkasin nyrkillä lattiaa ja huusin tuskaani ulos. Raivosin Jumalalle ja raivosin Vesalle. Kun sisimpäni myrsky alkoi lopulta tyyntyä, koin suurta vapauden tunnetta: olin päästänyt irti Vesasta ja katkeruudestani häntä kohtaan. Ymmärsin, että katkeruus sitoo ihmistä ja myrkyttäisi myös minun sisimpäni. Halusin, ettei elämäni olisi enää millään lailla sidottu poikani ratkaisuun.
– Oli Jumalan työtä minussa, että pystyin antamaan Vesalle anteeksi hänen aiheuttamansa tuskan. Se tosiasia, että Jeesus kuoli puolestani ja antoi minun syntini anteeksi, toi ymmärrystä ja voimaa antaa Vesalle anteeksi. Anteeksianto ei silti tarkoita, että hyväksyisin Vesan teon, Seija sanoo.
Paras tapa kohdata meidät on osoittaa myötätuntoa.
Jos läheisen menettäminen on traumaattista jo sinällään, niin tilannetta vaikeutti vielä Vesan kuolintapa. Itsemurha on yhteiskunnassa ja erityisesti seurakunnassa aihe, josta on helpompi vaieta kuin puhua avoimesti.
– Toisaalta päätin heti alussa, että kerron ihmisille Vesan kuolinsyyn kiertelemättä. Toisaalta taas koin voimakasta häpeää, enkä uskaltanut esimerkiksi mennä seurakuntaan moneen kuukauteen, Seija sanoo.
Hän oli seurakuntatoiminnan lisäksi aktiivisesti mukana kunnallispolitiikassa ja oli päivätyönsäkin puolesta monien tuntema kasvo pienellä kotipaikkakunnallaan.
– En tiedä tarkalleen, mitä pelkäsin. Kenties koin epäonnistuneeni uskovana. Jostain syvältä nousi ajatus, että eihän uskovalle voi käydä näin. Mietin myös, minkälaisen kuvan uskovaisista annan kotikyläni ihmisille.
Seija tunnisti, että hänen mieleensä oli iskostunut epäterve käsitys julkisivun säilyttämisestä.
– Seurakunnassa näytetään yleensä elämän parhaita puolia, vaikka siellä jos missä pitäisi saada olla aidosti myös heikko, hän toteaa.
Kun Seija uskaltautui takaisin ihmisten ilmoille, hän huomasi, että joidenkuiden oli vaikeaa suhtautua häneen. Osa kartteli häntä, osa tarjoili raamatunjakeita hänen tuskaansa. Toki moni osoitti myötätuntoaan inhimillisen lämpimästi.
– Ymmärrän, että jos itsellä ei ole kokemusta läheisen itsemurhasta, on vaikeaa kohdata sen läpi käynyttä ihmistä. Olemme edelleen ihan tavallisia, joskin raskaan surun kanssa eläviä ihmisiä, ja paras tapa kohdata meidät on osoittaa myötätuntoa. Surunvalittelut, lämmin halaus ja kysymys, kuinka olet jaksellut, tekevät jo paljon, Seija luettelee.
Kipeintä oli, kun jotkut yrittivät lohduttaa vakuuttelemalla, että kyllä Vesa varmaan pääsi taivaaseen.
– Uskovana äitinä se, että oma lapsi valitsee tietoisesti ikuisen kuoleman, on tavattoman raskasta. Mutta minulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua elämään Vesan valinnan kanssa. Vesan ”pakottaminen” taivaaseen ei lohduttanut, vaikka sanoja olisikin tarkoittanut hyvää. Olisin kaivannut sitä, että minut olisi kohdattu sellaisenaan yrittämättä ratkaista Vesan ikuisuuskohtaloa.
Noihin aikoihin Seija näki unen, jossa hän ajoi autolla rotkoon menetettyään ajolaitteiden hallinnan. Hänelle ei käynyt kuinkaan, mutta kun hän alkoi kiivetä ylös, ote lipesi kerta toisensa jälkeen. Silloin hän näki rotkon reunalla seurakuntalaisia. Heidän neuvojensa avulla Seija pääsi kiipeämään ylöspäin.
– Uni rohkaisi minua. Poikani kuoleman myötä elämäni hallintalaitteet olivat hajonneet, ja seurakuntalaiset antoivat tukeaan kukin tavallaan. Päätin suhtautua heihin ymmärtäväisemmin ja ottaa vastaan kaikki hyvää tarkoittavat neuvot, Seija sanoo.
Kysymys Vesan ikuisuuskohtalosta on luonnollisesti raastanut Seijan mieltä. Seija kokee kuitenkin saaneensa asiasta rauhan.
Pari vuotta Vesan kuoleman jälkeen hän talutti pyörää hautausmaan kohdalla ja mietti ahdistuneena, missä Vesa oikein on. Yhtäkkiä hän koki niin kuin joku olisi sanonut hänelle lempeästi: ”Nyt sinä mietit asiaa, joka ei kuulu sinulle. Jätä Vesan ikuisuus hyvän ja oikeudenmukaisen Jumalan käsiin.”
– Tämän jälkeen vapauduin tällaisista pohdiskeluista ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta. Vaikka kysymys poikani ikuisuuskohtalosta nousee vieläkin välillä mieleeni, se ei enää vie mennessään. Jumala on niin oikeudenmukainen, että kerran viimeisellä tuomiolla Vesakin joutuu toteamaan tuomion oikeellisuuden.
Seija sanoo muuttuneensa toipumisprosessinsa myötä monella tavalla. Se on lujittanut hänen uskoaan ja tuonut lisää armollisuutta.
– Luulenpa, että kokemus on tuonut myös aitoutta. Oma yrittäminen on karissut pois ja Jumalaan luottaminen vahvistunut. Aitous on julkisivua tärkeämpää.
Seija Maanselän tarinan voi lukea uutuuskirjasta Miksi lähdit näin? – Ikkunoita itsemurhaan (Aikamedia 2022).
