Kirjoittanut
Suomalaisen Venäjän-tutkimuksen huippuyksikön, Aleksanteri-instituutin, johtaja Markku Kivinen sanoo Venäjän nykykirkosta löytyvän ruohonjuuritasolla monenlaisia ääniä, mutta virallisesti ortodoksikirkko sitoutuu vankkumatta valtiolliseen konservatiiviseen politiikkaan.
Kivisen mukaan uuskonservatismin noususta on Venäjällä selviä merkkejä, mutta sikäläisen liikehdinnän syyt poikkeavat läntisessä Euroopassa päätään nostaneen uuskonservatismin syntymekanismeista.
Kirkko on monella tavalla ristiriitojen keskipisteessä Venäjällä. Ortodoksisuus on nostanut suosiotaan ihmisten etsiessä turvaa kirkon perinteistä materialismin sekä yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten vastapainona.
Toisaalta ortodoksikirkkoon kohdistuu voimakasta arvostelua, jossa kirkon eliittiä moititaan valtaapitävien kelkkaan hyppäämisestä ja mielistelystä. Opposition edustajat ovat irvailleet uusissa seurakuntien ikoneissa näkyvän yhä selkeämmin presidentti Vladimir Putinin, pääministeri Dmitri Mededevin sekä muiden Kremlin valtaeliitin edustajien piirteitä.
– Ortodoksikirkko on voimakkaasti hierarkkinen ja sitoutunut valtiolliseen konservatiiviseen politiikkaan, Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen sanoo.
Venäjän historiaa ja nykyistä monimuotoisuutta kuvaava Leena Liukkonen kirjoittaa tuoreessa kirjassaan ortodoksisen kirkon pitävän aidosti sisällään hengellistä elämää ja yhteiskunnallisesti arvokasta diakoniatyötä. Mutta samalla papit ja kirkkokansa muodostavat Liukkosen kokemusten mukaan konservatiivisen voimapohjan, jonka kanssa poliittiset vallankäyttäjät elävät symbioosissa.
Papisto ja kirkon johto hyötyvät eri tavoin hyvistä suhteista Kremliin, mutta samalla kirkko pysyy vahvasti vallanpitäjien kontrollissa. Järjestelmää on nimitetty kesaropapistiseksi.
– Maallisen yhteiskunnan kohtaaminen on venäläisessä traditiossa historiallisesti tapahtunut ihan toisella tavalla kuin lännessä. Venäjällä on kesaropapistinen traditio, joka yhdistää maallisen vallan ja kirkollisen vallan voimakkaasti aina vallankumoukseen saakka. Reformaation ajatusta kahdesta regimentistä ei ole, sanoo Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen.
”Yhteiskunta ei auta yksilöä riskien kohtaamisessa”
Uutta on se, että individialismi on viime vuosina saanut erityistä jalansijaa venäläisessä arvomaailmassa.
– Kun instituutiot ovat heikkoja, ihmiset joutuvat yksilöinä, perheinä ja lähipiiriverkostoina kohtaamaan sellaisia elämän odottamattomia vastoinkäymisiä, jotka ovat meillä aika lailla instituutioiden kautta kohdattavissa. Tässä mielessä yhteiskunta on hirvittävän pitkälle individualisoitunut. Ihmiset maksavat terveydenhuollosta ja koulutuksesta suoraan omasta taskustaan, Kivinen huomauttaa.
Yksilökeskeisyys on kasvattanut Venäjällä kuilua menestyjien ja putoajien välille. Riskin kompastua menestyjästä putoajaksi kantaa yksilö itse.
– Yhteiskunnalliset instituutiot eivät juuri auta ihmisiä riskien kohtaamisessa. Tässä mielessä kokemustodellisuus on hyvin individualistinen.
Punk-rukous toisesta todellisuudesta
Ortodoksisuuden perintö on Venäjällä vahva. Verrattain yhtenäisen kirkollisen tradition kuvittelisi lisäävän kansakunnan yhteisöllisyyden kokemusta. Kivisen mukaan asia ei ole näin yksinkertainen. Venäjällä on pitkät perinteet yksilöiden itsenäisestä selviytymisestä ja luovista omapäisistä ratkaisuista institutionalististen rakenteiden sisällä.
– Vaikka on olemassa oma uskonnollinen traditio, joka on kollektiivinen, ja lisäksi kollektiivisen retoriikan perintö Neuvostoliiton ajoilta, niin siitä huolimatta elämän käytännöt jo neuvostoaikana olivat hyvin pitkälle yksityistyneet. Viralliseen pyhään ei uskottu, vaan kaikki tiesivät, että todellisuus on jotain muuta. Oli kaksi todellisuutta: virallinen kertomus ja ihmisten oma todellisuus, jossa kaikkein pyhin oli usein oma lähipiiri, Markku Kivinen selvittää.
– Tämä on sellainen yksilöllistymisen kokemus, jota monissa muissa maissa ei laisinkaan ole. Tässä mielessä voidaan sanoa, että vaikka Venäjällä elvytetään uskonnollista traditiota, niin siellä uskonnollinen traditio törmää toisella tavalla yksilöllistyneeseen yhteiskuntaan kuin meillä.
Aleksanteri-instituutin johtaja sanoo ortodoksisen kirkon piirissä nousseen viime aikoina esiin vallanpitäjien mielistelyyn kyllästyneitä ääniä, jotka eivät kuitenkaan kuulu julkisessa puheessa.
– Kirkon sisällä on hyvin erilaisia suuntauksia, mutta kuinka paljon ne pääsevät virallisina kannanottoina näkyviin, on toinen kysymys. Ortodoksikirkko on voimakkaasti hierarkkinen ja voimakkaasti sitoutunut valtiolliseen konservatiiviseen politiikkaan. Kannattaa muistaa, että Pussy Riot -tyttöjen demonstraatio oli punk-rukous. Jumalan synnyttäjää pyydettiin heittämään Putin ulos. Sekin ääni syntyi ortodoksisessa uskossa ilmenevän liikehdinnän sisältä.
Protestantit kuuluvat Venäjällä pakanakirkkoon
Protestanttisen kirkon tilanne on Kivisen mukaan Venäjällä monella tapaa ristiriitainen. Protestanttisuus suljettiin ulos vuodelta 1997 peräisin olevan uskontolain piiristä. Laki nimeää vanhoihin venäläisiin traditionaalisiin uskontoihin ortodoksisuuden, islamin, juutalaisuuden ja buddhalaisuuden.
– Protestanttisuus on virallisen ortodoksisuuden kannalta kärjistetysti sanoen pakanakirkko. Toisaalta sen toimintaa ei aktiivisesti pyritä rajoittamaan niin kuin neuvostoaikana tapahtui. Viranomaisten kanta siihen on erilainen kuin neuvostoaikana, mutta se ei myöskään missään tapauksessa ole viranomaisten suojeluksessa.
Onko siis kyse poliittisesta kannanotosta, koska moni protestanttinen kirkko on syntynyt länsimaissa?
– On ihan selvä, että suuret historialliset juuret vaikuttavat. Uskonto mobilisoidaan politiikkaan, kun aletaan liikutella ihmisten ajatusmaailmoja ja arvoja, Kivinen kuittaa.
Vaikka arvokonservatismi on nostanut viime aikoina päätään niin Yhdysvalloissa, läntisessä Euroopassa kuin islamilaisessa ja hindulaisessa maailmassa, Aleksanteri-instituutin arvion mukaan venäläinen arvokonservatismi on omanlaistaan.
– Eurooppalaisen ja venäläisen nationalismin erottaa se, että eurooppalainen kansallismielisyys kumpuaa Euroopan unionin ongelmista. Venäjällä on esillä oman imperiumin jälkeinen alakulo ja siitä nouseva tarve etsiä yhteisiä arvoja vanhasta traditiosta. Siitä tulee kansallismielisyyttä, josta syntyy kovia arvoja: kansallispatrioottisuutta, mutta myös ortodoksisuuden nousua.
Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivisen haastattelu kuullaan Radio Dein Ajankohtaistunnilla torstaina 12.9. klo 9-10. Uusinta klo 13-14 ja yöllä klo 01-02.
