Itsenäisen Suomen alkuhämärissä omatunto ei riittänyt syyksi välttää asepalvelusta. Kun uutta lakia sata vuotta sitten valmisteltiin, siihen vaikutti myös vapaakirkollisen maallikkosaarnaajan koolle kutsuma joukko kristittyjä.
Verinen ja raaka sisällissota vuonna 1918 oli koetellut myös vapaakirkollisia saarnaajia ja muita kristittyjä. Osa saarnaajista oli mukana sodassa, lähinnä ensiaputehtävissä valkoisten puolella. Jotkut uskovat miehet eivät halunneet vastaavan toistuvan. Heistä kymmenen päätti kutsua koolle allianssirauhankokouksen pohtimaan aseettoman palveluksen ja työpalvelun mahdollisuutta aseellisen sotapalveluksen vaihtoehtona.
Syyskuun viidennen päivän Suomen Viikkolehdessä 1918 oli ilmoitus ”Suomen uskoville miehille”. Ilmoituksessa esitettiin kutsu Puutarhakatu 17:n rukoushuoneelle Tampereelle 21.9.1918. Kokouksessa oli tarkoitus laatia Suomen senaatille aloite, että se ottaisi huomioon omantunnonvapauden uutta asevelvollisuuslakia laadittaessa.
Kokoukseen osallistui 53 miestä eri uskontokunnista. Koollekutsujista suurin osa oli vapaakirkollisia: Abraham Terävä, August Haapalinna, Väinö Tuominen, Eeli Jokinen, William Jokinen, Artturi Kurala. Lisäksi kutsujina oli lähellä vapaakirkollisuutta oleva Kustaa Asp ja helluntailainen saarnaaja Vilho Pylkkänen. Pääkutsuja oli vapaakirkollinen maallikkosaarnaaja Oskari Johnsson (myöhemmin Jalkio). Niilo Tuomenoksa oli pappisopintojaan aloitteleva metodisti.
Koollekutsujista ainakin saarnaajat Eeli ja William Jokinen sekä Väinö Tuominen olivat toimineet sisällissodan ensiaputehtävissä valkoisten riveissä. Kokouksen avainhenkilöitä olivat myös Johnssonin läheinen työtoveri Jaakko S. Ketola ja vapaakirkollinen Ossian Gauffin.
Allianssikokous päätti lähettää Suomen senaatille anomuksen ja perustaa 12-miehisen rauhantoimikunnan, jonka puheenjohtajaksi valittiin Oskari Johnsson, varapuheenjohtajaksi Kustaa Asp, rahastonhoitajaksi Ossian Gauffin ja sihteeriksi Jaakko S. Ketola.
Suomen Suuriruhtinaanmaan asevelvollisuuslait
Krimin sodan jälkeen Venäjälle oli syntynyt tarve turvata entistä paremmin Suomen Suuriruhtinaanmaan puolustus. Valtiopäivillä 1878 hyväksyttiin Suomen Suuriruhtinaanmaan ensimmäinen asevelvollisuuslaki, jossa vapautetaan asepalveluksesta kaikkien kristillisten uskontokuntien papit ja ortodoksikirkon virrenlukijat. Vapautuksen voivat saada myös tiettyjen ammattien edustajat, sairaat, vaivaiset ja rikolliset. Myös joistakin taloudellisista syistä sai vapautuksen. Muut 21 vuotta täyttäneet miehet olivat asevelvollisia. Laissa ei mainittu mielipiteen tai vakaumuksen perusteella vapauttamista eikä muuta kuin aseellinen palvelus.
Vuoden 1901 asevelvollisuuslaissa Nikolai II poisti Suomea koskevat erityismääräykset. Laki noudatti pitkälti edellistä lakia, jossa papeille taattiin vapautus asepalveluksesta.
Suomen sisällissodan alussa Vaasan senaatti otti uudelleen käyttöön vuoden 1878 asevelvollisuuslain, jonka perusteella pantiin täytäntöön kutsunnat valkoista armeijaa varten. Myös punaiset toimeenpanivat omia kutsuntojaan, joita on kutsuttu pakko-otoiksi. Ne eivät perustuneet vuoden 1878 lakiin, vaan käytännön tarpeeseen. Osa kutsunnan alaisista anoi päästä ensiaputehtäviin, erityisesti vapaakristilliset saarnaajat.
Väliaikainen ja vuoden 1922 asevelvollisuuslaki
Allianssikokouksen anomus oli ehtinyt valtioneuvostolle ennen vuoden 1919 väliaikaisen asevelvollisuuslain säätämistä, mutta ei tuottanut tulosta. Tässä laissa on kuitenkin nähtävissä pientä muutosta. Vanhemmissa laeissa papit vapautettiin asepalveluksesta ehdoitta, nyt papit vapautetaan siitä rauhan aikana. Sota-aikana papin tehtävänä oli toimia sielunhoitajana tai sairaanhoitajana.
Asetuksessa säädetään myös työsotamiehistä, joihin luettiin rikolliset ja kansalaisluottamuksen menettäneet. Heihin saattoi lukeutua myös omantunnonsyistä asepalvelukseen sopeutumattomia. Vuoden 1919 laki ja asetus antoivat siis keinoja käsitellä omantunnonsyistä asepalveluun kriittisesti suhtautuvia, mutta rangaistusluonteisesti.
Valtioneuvosto ei ollut tyytyväinen vuoden 1919 lakiin ja asetti asevelvollisuuskomitean valmistelemaan lopullista lakia. Komitean ehdotus valmistui vuonna 1920. Sen saamien anomusten joukossa lienee ollut myös allianssikokouksen anomus palveluksesta vapauttamisesta omantunnonsyistä.
Vuoden 1922 asevelvollisuuslaissa säädös työpalvelusta hyväksytään ja asevelvolliselle annetaan mahdollisuus omantunnonsyistä palvella aseettomana ”sairaanhoitajana tai muuna aseettomana tai tekemällä sotilas- tai siviilijohdon alaista puolustuslaitoksen etua välittömästi tai välillisesti tarkoittavaa työtä”. Sanamuoto ei aivan täytä allianssikokouksen 1918 esittämiä toiveita: allianssikokouksen kantahan oli lähinnä nykyistä siviilipalvelusta vastaava palvelus.
Tämä artikkeli on lyhennelmä. Lue koko juttu täältä.
Lähteinä on käytetty muun muassa Suomen Viikkolehden ja Nuorten Todistus -lehden artikkeleita vuosilta 1918 ja 1919, Tuulikki Pekkalan ja Seppo Rustaniuksen teosta Punavankileirit 1918: suomalainen murhenäytelmä, William Jokisen teosta Myrskyiset vuotemme, Ilkka Huhdan teosta Papit sisällissodassa sekä laki- ja asetuskokoelmia vuosilta 1901, 1918, 1919 ja 1922.
