Kirjoittanut
Todellisen herätyksen keskeinen hedelmä on katumus. Karismaattisuutta koskevissa keskusteluissa sitä näkee harvoin.
Joulukuun lopussa julkaistiin pieni tiedote. One Way Missionin pitkäaikainen työntekijä ja hallituksen varapuheenjohtaja Leena Metsämäki oli irtisanoutunut. Syyksi kerrottiin näkemysero järjestön teologisesta linjasta ja toimintatavoista.
Ristin Voiton saamien tietojen mukaan näkemyserojen ytimessä oli suhtautuminen karismaattisen hengellisyyden tiettyihin muotoihin.
One Way Missionin perustaja, hiljattain eläkkeeltä takaisin vt. toiminnanjohtajaksi palannut Tapani Suonto on Suomen tunnetuimpia populaarin hengellisyyden arvioijia. Erityisesti hän on ottanut kriittisesti kantaa uushelluntailaisuudessa ilmeneviin, epäterveinä pitämiinsä ilmiöihin.
Leena Metsämäki nähtiin marraskuussa TV7:n jumalanpalveluslähetyksessä, kun hän kävi amerikkalaisevankelista Rodney Howard-Brownen esirukoiltavana Helsingin River-seurakunnassa pidetyssä kokouksessa. 1990-luvun Toronton herätyksen keskeisiin tulenlevittäjiin lukeutunut Howard-Browne edustaa monella tapaa juuri sellaista hengellisyyttä, josta Suonto on varoittanut.
Vaikka kaikkia seikkoja Metsämäen irtisanoutumisesta ei tiedetä, varmaa on, että Howard-Browne-kytköstä eivät kaikki One Way Missionissa katsoneet hyvällä.
Kuten monesti ennenkin, sosiaalisen median kommentaattorit saivat tapauksesta gallonakaupalla polttoainetta. Asiaa on puitu satojen viestien verran pelkästään Suomi24-keskustelufoorumilla.
”[Oli] kauhistuttavaa hengellistä sokeutta mennä juuri kaikkein kammottavimman kadottajan käsien alle –– aivan järkyttävää”, nimimerkki NiinSurullista kirjoitti.
Toisaalla samassa ketjussa One Way Missionin jäljelle jäänyttä johtoa arvosteltiin yhtä suurella paatoksella.
Hinn, Herzog, Jalovaara, Koivisto…
Toinen ajankohtainen maistiainen karismaattisen hengellisyyden synnyttämistä jakolinjoista saatiin Ristin Voiton toimituksessa, kun lehti julkaisi teemaliitteen ihmeparanemisista ja sairaiden puolesta rukoilemisesta. Liitteen laajin yksittäinen juttu tarkasteli Healing Rooms -rukousklinikkatoimintaa.
Jutun ilmestyttyä toimitukseen tuli viestejä, joissa lehteä moitittiin sinisilmäisyydestä. Palautteen mukaan Healing Rooms -toiminnan kansainvälinen johtaja Cal Pierce on Jehovan todistajiin rinnastettava harhaoppinen, ja siksi myös Suomen rukousklinikkatoiminta tulisi kyseenalaistaa.
Myönteinen uutisointi synnyttää vain lisää eksytettyjä, palautteessa pelättiin.
Aiempina vuosina hyvin samantyyppisiä kriittisiä arvioita on saatu lukea muilta foorumeilta. Piercen lisäksi niitä ovat nostattaneet muun muassa Suomessa vierailleet amerikkalaisevankelistat David Herzog ja Benny Hinn sekä vuoden 2008 Lakelandin herätyksen keskushahmo, esirukoiltaviaan mukiloinut Todd Bentley.
Kotimaisista nimistä voimakasta polarisoitumista on nähty muun muassa rukoilija-julistaja Pirkko Jalovaaran, Ilmestysmaja-yhteisöä johtavan Johanna Tunturipuron sekä Nokia Mission ja sen keulakuvan Markku Koiviston ympärillä. Opillisista suuntauksista keskiössä on ollut muun muassa uusapostolinen liike ja sen tunnetuin opinkappale – oppi Pietarin ja Paavalin kaltaisten apostolijohtajien esiintymisestä myös meidän aikanamme.
Kaikissa tapauksissa keskustelua on leimannut suuri intohimo, värikkäät ilmaisut ja panosten kovuus: monen mielestä pelissä on aito Pyhän Hengen vaikutus.
Villit teoriat helppo maali
Mitä tästä kaikesta sitten tulisi ajatella?
Ainakin se on selvää, että monet karismaatikkojulistajat tekevät heidän arvostelemisensa helpoksi.
Esimerkiksi David Herzogin opetus värähtelytaajuuksista, kirkkauden tasoista ja ihmiskehon molekyylirakenteen muutoksista on lähempänä New Agea kuin klassista kristillisyyttä. Opetusta eivät raamatullista edes hänen tilaisuuksistaan raportoidut parantumisihmeet, laihtumiset ja hiusten kasvamiset kaljuuntuneeseen päälakeen.
Niin ikään kritiikkiä vetävät puoleensa ylellistä elämää viettävät tv-evankelistat. Röyhkeä rahalahjoitusten pyytäminen yksityislentokoneiden hankkimiseksi sekä lupaukset rahaa vastaan annettavista siunauksista ovat kaukana Uuden testamentin hurskausihanteesta.
Sama koskee jumalanpalveluksissa lietsottavia kummallisuuksia. Kukaan ei enää hauku eikä hirnu nauruherätyksen tyyliin, mutta onpa Youtube-aikakaudellekin riittänyt omat erikoisuutensa. Taannoin puisteltiin päätä eräälle karismaattiselle suomalaisseurakunnalle, jonka kokousvideolla seurakuntalaiset hyppivät lattialle levitettyjen esirukouspyyntölappujen päällä.
Paavalin huoli siitä, ettei uskovien käytös ja elämäntapa vahingoittaisi seurakunnan mainetta, tuntuu unohtuvan.
Irvileuoilla on hauskaa, ja sessationistit, joiden mukaan Uudessa testamentissa kuvatut ihmelahjat lakkasivat Uuden testamentin kaanonin vakiintumisen myötä, ovat entistä varmempia asiastaan.
Tarkoitus ei pyhitä keinoja
Samaan hengenvetoon on todettava, etteivät raittiin uskon puolustajatkaan aina onnistu. Ei tarvitse katsoa kuin Facebookiin. Hyvät käytöstavat ja seurakunnan maineen varjelu unohtuvat myös oppipoliiseilta.
Joskus olisi hyvä uhrata pari ajatusta omien motiivien arviointiin. Olenko sittenkään niin puhdas ja aatteellinen kuin luulen olevani?
Suomi24-palstalla nimimerkit Savis ja Voi.Savis keskustelivat tavalla, josta ei käy ilmi, kumpi on päässyt hengellisessä kasvussaan pidemmälle:
”Huomaan, että sinulla ei ole henkien erottamislahja — VAROKAA TÄLLAISIA EKSYTTÄJIÄ, JOTKA VIE TEITÄ HELVETTIIN. KYSYKÄÄ VAIKKAPA JUMALALTA, JOS ETTE MINUA USKO”, Savis kirjoitti.
”Savis! Eipä ole sinullakaan mitään henkien erottamisen armolahjaa, joten älä pullistele olemattomalla!”, Voi.savis vastasi.
Kaikki toivovat rakkaudellista tai vähintäänkin neutraalia kirjoitustapaa – kun puhe on heistä ja heidän suosikkijulistajistaan.
Vaarana turhat viholliskuvat
Käytöstapojen lisäksi puutetta on keskustelutaidoista.
Sosiaalisen median aatteellisten debattien toistuva heikkous on termien viljely ilman, että määritellään, mitä niillä tarkoitetaan. Erilaisia tapoja puhua samasta asiasta ei tunnisteta. Väitteet jätetään perustelematta.
Viimeksi mainittu ilmiö vie voiman painaviltakin kannanotoilta: nykyajan informaatiotulvassa kukaan ei ota epämääräisiä heittoja vakavasti.
Usein huomiotta jäävät myös kommentaattoreiden erilaiset lähtökohdat. Esimerkiksi vuosien 2013–14 David Herzog -keskustelussa toiset esittivät arvioita hänen kirjojensa sisällön, toiset hänen tilaisuuksissaan tekemiensä havaintojen pohjalta. Ennen kuin asiassa voidaan päästä pidemmälle, kummankin osapuolen pitäisi kuulla, mitä toinen sanoo.
Lopuksi keskustelun tuoksinassa näyttää usein hämärtyvän suhteellisuudentaju. Kaikki tarkasteltavat asiat (kuten Leena Metsämäen irtisanoutuminen) eivät ole niihin käytetyn ruutimäärän arvoisia. Sikäli kun kyse on uskovaisista, todennäköisesti useimpien kanssa ollaan isossa kuvassa samalla puolella.
Kaikilla kristityillä on paljon suurempia yhteisiä huolenaiheita – ja yhteinen sankari, Jeesus.
Kerran oltiin optimistisia
Kun karismaattinen hengellisyys levisi perinteisiin kirkkokuntiin 1960–1970-luvuilla, siinä nähtiin ekumeenisia mahdollisuuksia. Erilaiset näkemykset sakramenteista, liturgiasta ja pappisvirasta saivat uutta perspektiiviä, kun Pyhä Henki kosketti ja Jeesus tuli uudella tavalla rakkaaksi. Ajateltiin, että kokemus Jumalan rakkaudesta voi yhdistää silloin, kun Jumalan tekojen teoreettisessa tarkastelussa on päädytty erilaisiin johtopäätöksiin.
Viimeistään 1990-luvulla tämä optimismi haihtui. Kokemusten teologiasta on tullut uusi jakava asia.
Samalla karismaattisen hengellisyyden myönteiset puolet uhkaavat peittyä näkyvistä. Vaikka Hengen vaikutuksiin liittyy aina väistämättä ”astian makua”, parhaimmillaan karismaattisuuden kautta paljastuu merkittävä osa kristinuskon Jumalan olemuksesta, luonteesta ja tahdosta.
Korostunut vastakkainasettelu on yksi tapa luoda omaa ja oman yhteisön identiteettiä. Sen hinta on kuitenkin liian kallis.
”[S]ekopäätä porukkaa — inttäkää, inttäkää! Saapa joka kerta nauraa, ko eksyy näitä lukemaan”, nimimerkki Määpäse kirjoitti Leena Metsämäen irtisanoutumista koskevassa keskusteluketjussa.
Uudessa testamentissa Paavali nuhtelee Korintin ensimmäisiä uskovia jakaantumisesta kukin oman suosikkijulistajansa ympärille (1. Kor. 1:10–13; 3:1–7). Ehkäpä meidän nykyuskovien tulisi tutkia kyseisiä sanankohtia uudestaan. Vai pitääkö vain yhtyä apostolin ironiaa heijastaviin sanoihin: ”Täytyyhän teidän keskuudessanne olla puolueitakin, että kävisi ilmi, ketkä teistä kestävät koetuksen” (1. Kor. 11:19.)
Kaiken tukkanuottasilla olemisen keskellä tulisi löytää tasapaino Paavalin kahden periaatteen välillä: ”Henkeä älkää sammuttako –– mutta koetelkaa kaikki” (1. Tess. 5:19–21).
Helpommin sanottu kuin tehty.
Kaikki ei ole harhaoppia
Eräs hengellisiä virtauksia koskevassa populaarissa keskustelussa toistuva käsite on harhaoppi. Varhaisina kristillisinä vuosisatoina termi vakiintui tarkoittamaan näkemyksiä, jotka ovat niin vahvasti kristinuskon olemuksen vastaisia, että sillä tavalla uskovan henkilön ei katsottu enää olevan pelastuksesta osallinen.
Klassisessa teologiassa käsitteellä tarkoitetaan ennen muuta opetuksia, jotka joko kieltävät Jeesuksen tai Pyhän Hengen täyden jumaluuden (kuten nykyajan Jehovan todistajat tekevät) tai kieltävät sen, että Jesus olisi maan päällä ollut aito ihminen (niin sanotut doketistit, jotka sanoivat, että Jeesus vain näytti ihmiseltä).
Sen lisäksi Uudesta testamentista löytyy kaksi muuta harhaoppien ryhmää: kristinuskon vastaiset näkemykset pelastuksesta ja etiikasta.
Jos joku irrottaa pelastuksen Kristuksesta ja hänen valmistamastaan lahjasta (kuten Galatian judaistit, Gal. 1:6-9; 3:1–14), hän on kadottava harhaopettaja.
Jos joku julistaa Jumalan siunaamaksi sellaisen eettisen käytöksen, jonka Jumalan sana yksiselitteisesti kieltää (kuten haureuden harjoittamiseen rohkaissut Iisebel, Ilm. 2.), hän on kadottava harhaopettaja. Tai jos sananpalvelija itse elää Sanan selkeiden eettisten periaatteiden vastaisesti ja ajattelee, ettei Jumala siitä välitä.
Tällaisista henkilöistä apostolit käyttävät Uudessa testamentissa ankaraa kieltä. Eivätkä he tunnu olevan pahoillaan, jos välit sen vuoksi katkeavat.
Tietenkään tämä ei tarkoita, että kaikki muut teologiset näkemykset ovat hengellisesti rakentavia. Paavalin mukaan hyvä opetus on terveellistä: se ravitsee ja vahvistaa kristityn uskoa ja elämää, huono opetus jäytää kuin syöpä (esim. Tit. 1:1–2:14).
Kristinuskon historia osoittaa, että moni uusi ”voimallinen” oppi on vienyt seurakunnalta senkin voiman, joka sillä aiemmin oli. Sanoma Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan olisi sisältänyt – ja sisältää yhä – kaiken sen, mitä seurakunta tarvitsee.
(HS)
