Kun Jumala katseli luomustaan, hän sanoi, että se on hyvä. Hän ei sanonut, että se on valmis. Loiko hän siis sellaista, joka voi kasvaa, kehittyä, oppia, muuttua, luopua? Onko siinä keskeneräisyyden salaisuus ja siunaus?
Kuulin kerran, kuinka tunnetulta ikonimaalari Petros Sasakilta oli tilattu ikoni valmistuvaan kirkkoon. Kun ikonia ei kuulunut, taiteilijaan oltiin yhteydessä ja häneltä kysyttiin, milloin ikoni mahtaisi valmistua. ”Se ei ole kutsunut minua”, oli Sasaki vastannut.
Häntä ei kiusannut keskeneräisyys.
Kun Jumala katseli luomustaan, hän sanoi, että se on hyvä. Hän ei sanonut, että se on valmis. Loiko hän siis sellaista, joka voi kasvaa, kehittyä, oppia, muuttua, luopua? Onko siinä keskeneräisyyden salaisuus ja siunaus?
Jääkö meidän osaksemme hyväksyä ja ymmärtää olevamme kaikella tavoin keskeneräisiä? Ihan kaikessa. Onko osamme samalla kilvoitella kohti parempaa, epä-itsekkäämpään ja itseään armahtavaa ihmisyyttä?
Onko osamme samalla kilvoitella kohti parempaa, epäitsekkäämpään ja itseään armahtavaa ihmisyyttä?
Riittämättömyyden tunne on varjo keskeneräisyydestä. Tuon varjon voi häivyttää vain valo, joka lankeaa sanoista, jotka usein sanotaan vanhemmuudesta: riittävän hyvä riittää. Ja joskus jopa äitini käyttämä sanonta: koha hänes on. Sinnepäinkin on riittävästi.
Aika ajoin kuulee ikävässä sävyssä, että joku jeesustelee, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Silloin on hyvä muistaa, että meitä kutsutaan jeesustumaan. Meitä keskeneräisiä kutsutaan tulemaan hänen kaltaisikseen, joka on täydellinen. Silti lopullisesti se toteutuu vasta iankaikkisuudessa.
Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä toukokuussa 2024
