Kirjoittanut
Arkkiatri Risto Pelkonen on viettänyt monta joulua sairaalassa. Nykyään joulunpyhät huipentuvat jouluaamun jumalanpalvelukseen.
Arkkiatri Risto Pelkonen on hyvällä mielikuvituksella varustettu henkilö. Hän esittelee toimittajalle ja kuvaajalle olohuoneen nurkassa seisovaa kaappia, jossa asuu Pelkosen itsensä veistämiä kaarnahahmoja, kullakin oma nimensä ja elämäntarinansa. Alun perin Pelkonen tehtaili hahmoja lapsenlapsilleen, mutta kun nämä kasvoivat isoiksi, hän alkoi tehdä niitä omaksi ilokseen.
Risto Pelkosesta olisi voinut tulla hyvän mielikuvituksensa ja monipuolisten kiinnostuksen kohteittensa ansiosta vaikka mitä.
Hän valitsi kuitenkin lääketieteen.
Pelkosen isä toimi ylilääkärinä Helsingin Naistenklinikalla. Perhe asui siellä pari vuotta ennen kuin isä kaatui sodassa vuonna 1941. Ensikosketus sairaalamaailmaan tapahtui kuitenkin jo talvisodan aikana. Äiti oli leikkaussalin hoitajana Parikkalan sotasairaalassa, ja lapset nuorinta lukuun ottamatta toimivat sairaalan lähetteinä.
Pelkonen kävi maineikkaan Suomalaisen Yhteiskoulun, jossa oli paitsi hyvää luonnontieteiden opetusta, myös vahva humanistinen traditio.
Luonnontieteiden ja humanismin Pelkonen uumoili yhdistyvän myös lääkärin ammatissa.
Yliopiston ensimmäiset lukukaudet olivat kuitenkin koulumaista ulkolukua. Humanismille, saati mielikuvitukselle ja luovuudelle ei juuri ollut sijaa.
Vasta kun kliininen jakso potilaiden parissa kandidaattitutkinnon jälkeen alkoi, Pelkonen tiesi, että alanvalinta oli osunut kohdalleen.
Lääkärintyön ydin pysyy samana
Vastavalmistunut lääketieteen lisensiaatti Risto Pelkonen tähtäsi kunnanlääkäriksi rakastamaansa Lappiin, mutta haaveet saivat väistyä akateemisen uran tieltä
– Suoritin amanuenssipalveluni vanhalla yliopiston klinikalla Unioninkadulla. Siellä vallitsi akateeminen ja älyllinen ilmapiiri. Esimieheni oli etevä tutkija ja kannusti nuoria tutkijan uralle. Siitä alkoi akateeminen tieni.
Pelkonen erikoistui ensin sisätauteihin ja myöhemmin vielä endokrinologiaan eli hormonioppiin. Hän tutki diabetestä ja toimi Diabetestutkimussäätiön puheenjohtajana vuosina 1976–1984.
Tänä vuonna on kulunut kuusikymmentä vuotta siitä, kun Pelkonen valmistui lääkäriksi.
Lääkärintyö on muuttunut huimasti reilussa puolessa vuosisadassa.
– Potilaat ovat erilaisia, ja vähän erilaisia ovat tauditkin , Pelkonen pohtii.
– Suurin muutos on se, että potilaat tietävät enemmän taudeistaan ja oikeuksistaan päättää omista asioistaan. Lääkärin ja potilaan välinen suhde on muuttunut yksisuuntaisesta keskinäiseksi kumppanuudeksi. Tasavertainen vuoropuhelu on yhteistyön tae.
Myös lääketiede on ottanut kuudessakymmenessä vuodessa huimia harppauksia sekä käytännön kliinisen työn että perustutkimuksen saralla. Ehkä eniten on kehittynyt kuvantaminen. Kun Pelkonen aloitti uransa, kuvantamisen mahdollisuudet olivat hyvin rajalliset. Nyt voidaan tutkia melkein jokaisen solun toimintaa jatkuvasti kehittyvien menetelmien avulla. Perustutkimuksen suurimpia saavutuksia on ihmisen koko perimän selvittäminen.
Tieteen ja lääkintätaidon huikeasta kehityksestä, yhteiskunnan muutoksesta ja sote-hankkeesta huolimatta lääkärintyön ydin pysyy samana.
– Auttamisen eetos ei ole muuttunut miksikään, Pelkonen muotoilee.
Arkkiatrilla on vankkumaton luottamus lääkärikuntaansa.
– Vaikka meitä on monta ja moneksi, ammattikunta on pysynyt hyvin koossa ja työmoraali hyvänä kaikki nämä vuosikymmenet.
– Aina meitä moititaan milloin mistäkin, mutta luottamusta heikentäviä skandaaleja ei ole tapahtunut.
– Kaikki eivät tietenkään voi olla yhtä hyviä, Pelkonen tarkentaa.
Kuka päättää kuolemasta?
Arkkiatrina Risto Pelkonen saa olla ottamassa kantaa moneen ajan ilmiöön, lääketieteeseen liittyvään tai liittymättömään.
Yhdestä aiheesta häneltä kysytään erityisen usein.
Vaikka arkkiatri sanookin ymmärtävänsä, että ajatus vakavasti sairaan ja paljon kärsivän potilaan elämän tietoisesta lopettamisesta lääkkeillä kuulostaa armolliselta, hän ei kuitenkaan kannata eutanasian sisällyttämistä hoitovalikoimaan.
– Eutanasia on lehdistön lempilapsi, Pelkonen hymähtää.
– Aina kun jokin gallup osoittaa, että eutanasian kannatus on kasvanut, siitä uutisoidaan. Kyllä gallupit kertovat jotakin siitä, mitä ihmisten mielissä liikkuu, mutta niiden perusteella ei voi tehdä päätöksiä.
Jos kadunkulkijalta kysytään ”haluaisitteko, että teille annettaisiin tappava ruiske vakavan sairauden aiheuttamaan ankaraan kärsimykseenne?”, moni vastaisi myöntävästi.
– Kun ihminen yhtäkkiä joutuu miettimään kuolemaansa, joka on ehkä viidenkymmenen vuoden päässä, nuori ihminen ajattelee, että totta kai hän haluaa päättää omasta kuolemastaan ja omista asioistaan. Vanha taas toteaa, että Luojalle kiitos siitä, ettei itse tarvitse päättää omasta kuolemasta, Pelkonen kuvaa.
– Voisin kuvitella, että eutanasian toteutuessa moni vanha ihminen saattaisi elämänsä loppuvaiheessa pohtia, halutaanko häntä enää hoitaa, vai odotetaanko häneltä, että hän pyytäisi päästä pois tästä elämästä.
Arkkiatrin mielestä saattohoidon kehittämisen ohella tärkeää olisikin se, että hoidon ammattilaisten koulutuksessa käsiteltäisiin nykyistä enemmän eettisiä kysymyksiä ja kuoleman filosofiaa, hengellistä ulottuvuutta unohtamatta.
Puhuttelevat paimenet
Ihmisen hajumuisti on tarkka, tarkempi kuin näkö- tai kuulomuisti.
Risto Pelkosella ei ole lapsuutensa jouluista kovinkaan paljon muistoja, mutta sen hän muistaa, miten piparkakku tuoksui jouluaattona äidinisän kotona Oksasenkadulla Helsingin Töölössä. Muistaa hän toki senkin, että kyniä, lehtiöitä ja kirjoja sisältävät kovat paketit olivat pehmeitä mieluisampia.
Erikoistuvana lääkärinä Pelkonen päivysti usein jouluisin yliopistosairaalassa Helsingin Unioninkadulla
– Jokaisella osastolla paloi kynttilöitä ja tunnelma oli lempeän jouluinen. Niistä jouluista jäi hyvä mieli, Pelkonen muistelee
– Ei tosin kotiväelle, hän tarkentaa.
Sittemmin joulut ovat olleet hyvin perhekeskeisiä.
– Joulu alkaa Hoosiannasta Kauniaisten kirkossa. Sitten tulevat joulujuhlat Meilahden sairaalassa ja Kaunialan sotainvalidisairaalassa ja Bachin Jouluoratorio Helsingin tuomiokirkossa. Aattona osallistumme samassa kirkossa aattohartauteen. Sen jälkeen kokoonnumme koko perhe illalliselle kotiimme, Pelkonen luettelee.
Jouluaamuna Pelkonen kävelee yksin hiljaisen kaupungin läpi Kauniaisten kirkkoon. Siinä on joulun aito ja syvä tunnelma.
Jouluevankeliumissa puhuttelee Maria, joka ”kätki kaikki nämä sanat ja tutkiskeli niitä sydämessänsä” – ja paimenet kedolla.
– Se on riipaisevaa, kun paimenet saavat sanoman Jeesus-lapsen syntymästä ja lähtevät ihmeen äärelle. Syntymä on ihme, joka pysyy salaisuutena. Ilman salaisuuksia ei ole hyvää elämää, arkkiatri toteaa.
Arkkiatri Risto Pelkonen on Kauniaisten kirkossa tuttu kirkkovieras muulloinkin kuin juhlapyhinä.
Pääsiäisaikaan Pelkosilla on perinteenä lähteä Uuden Valamon luostariin suuren paaston jälkeisellä kirkkaalla viikolla.
– Silloin kuka tahansa saa soittaa luostarin kelloja. Kellojen soidessa ihmiset riemuitsevat siitä, että Kristus on noussut kuolleista. Kun kohdataan, halataan ja tervehditään toisiamme sanomalla ”Kristus nousi kuolleista – Totisesti nousi”, Pelkonen kuvaa luostarin pääsiäisenviettoa.
– Palvelukset alkavat aamulla kello kuusi ja illalla kello 18. Ehtoollispalvelus eli liturgia kestää noin kaksi ja puoli tuntia. Se on aika pitkä aika seistä, 85-vuotias arkkiatri tuumaa
– Mutta silloin voi kokea pyhän kosketuksen.
Ihmisillä hyvä tahto
Kun Risto Pelkonen lähti opiskelemaan lääketiedettä, humanismin aate oli hänelle tärkeä. Se, että ihmistä kohdellaan ihmisarvoisesti.
2010-luvun Suomessa arkkiatri peräänkuuluttaa humaania ja inhimillistä asennetta turvapaikanhakijoita kohtaan.
Muutama vuosi sitten karkotuspäätöksen saanut egyptiläinen isoäiti, koptikristitty, kieltäytyi palaamasta kotimaahansa.
– Kun arkkipiispa Leo ohjasi hänet turvaan Lintulan luostariin, lupasin olla luostarin johtajan, igumenia Marinan, tukena, arkkiatri kertoo.
– Tällä tavalla tapasin herttaisen ja vakavasti sairaan isoäidin. Joensuun keskussairaalan taitava ja avulias kardiologi otti hänet sairaalaan hoitoon. Se oli todellista lähimmäisenrakkautta. Aivan helppoa se ei varmaan ollut byrokraattisessa palvelujärjestelmässä, arkkiatri arvelee.
Suomen valtio näytti humaanit kasvonsa, kun isoäiti viimein Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puututtua peliin sai oleskeluluvan – vain kolme viikkoa ennen kuolemaansa.
Teksti: Essi Tuomala
Artikkeli on julkaistu Joulusanoma-lehdessä 2017.
