Kirjoittanut
Lavalla oli vilkasta, mikä ei voinut olla vaikuttamatta soundeihin. Tunnelmaltaan Glow oli täysosuma, jonka vertaista on vaikea löytää, ja todennäköisesti lähes mahdotonta sellaisenaan toistaa.
Viime lauantaisen Glow-festivaalin yksi etukäteen puhutuimpia aiheita oli varmasti settien lyhyys. Kun katsoi ohjelmasta konserttien pituutta ja niihin merkittyjen artistien kirjoa, ei tarvittu pitkän matematiikan oppimäärää toteamaan, ettei keneltäkään voinut olla odotettavissa monenkaan kappaleen kokonaisuutta.
On kuviteltavissa, että kun artistit ovat saaneet aikanaan tietää heiltä odotettavan kahden-kolmen laulun settejä, ensireaktio on saattanut monilla olla jopa tyrmistynyt.
Viimeistään tapahtumassa jokainen lienee ymmärtänyt, että ratkaisu on ollut ainoa oikea.
Lyhyet näyttäytymissetit varmistivat, että kaikki artistit pääsivät Glowssa tuomaan esiin kirkkaimman timanttinsa. Kaikki pääsivät loistamaan. Yleisö ei koko kahdeksantuntisen tapahtuman aikana päässyt kertaakaan kyllästymään.
Ja mikäli joku artisteista ei miellyttänyt, saattoi ajatella, että noh, enää tämä biisi, ja sitten tulee jo seuraava esiintyjä.
—
Artistien soljuminen lavalle katkeamattomana nauhana vaihtojen sujuessa saumattomasti oli yksi tapahtuman suurista onnistumisista. Koko päivän urakoineen juontaja Pekka Laukkarisen ei ilmeisesti tarvinnut soveltaa viivytystekniikoita.
Soundien osalta tapahtuma ei ollut täydellinen. Vaikka äänimaisema tasoittui illan edetessä ja tuntuman löytyessä, haparointia oli aistittavissa siellä täällä. Välillä katosivat bassotaajuudet, välillä virvelirumpu tai urku jyräsi kaiken alleen.
On selvää, että näin vivahteikkaassa tapahtumassa miksauksessa on kysymys pitkälti kaaoksen ennakoinnista ja aisoissa pitämisestä. Kokonaisuus huomioiden tekniikan ammattilaiset vastasivat erinomaisesti annettuun haasteeseen.
—
Areenaa kiertävät käytävät ovat melko kapeita. Väliajoilla 9000 hengen yleisö synnytti pahoja pullonkauloja, ja liikkuminen oli paikoin hyvin hankalaa.
Yhä uudelta tuoksuva Nokia Arena otti silti luontevasti tärkeän kehysroolin Glowssa. Valtakunnan uusin ja korskein monitoimihalli soi tapahtumaglamouria seurakuntasaleihin ja telttajuhliin tottuneelle gospelyleisölle. Monella oli varmasti sellainen olo, että nyt kristillinen sanoma kuullaan oikeanlaisessa ympäristössä.
Puitteiden loisteliaisuus tuntui lämmittävän lavallakin. Artisteista pystyi aistimaan vilpittömän innostuksen ja ainutkertaisuuden tunteen.
Välijuonnoissa kuultiin pakottamattoman oloisesti havaintoja ja pohdintoja uskosta, ja myös kirkasta julistusta. Glowssa ei juhlittu ainoastaan gospelia kulttuurina, vaan ydinasia, evankeliumi, tuli selvästi esiin joka käänteessä.
Yksi vitsi alkoi jo väljähtyä. Lähes kaikki esiintyjät humoriseerasivat jotenkin omalla ikääntymisellään.
—
Vivahteikkaassa ohjelmistossa nousi esiin muutama huippuhetki.
Yleisö puhkesi spontaaneihin suosionosoituksiin, kun Outi Müller, 67, osoitti yhä pystyvänsä vaivattomasti huikeisiin huiluääniin Muukalaisuuden maja -kappaleessa.
Bass’n Helen esiintyi vuosituhannen vaihteen kokoonpanossa, joka monen mielissä Glow-iltana oli bnh:n aidoin ryhmittymä. Myös kappalevalinnat Taisteluni ja Syvä tuuli osuivat oikeaan.
Jepa Lambertin johtama Sounds of Mercy taas paketoi paitsi oman black gospel -settinsä, myös koko illan esiintyen eri artistien kanssa. Eri kappaleiden sovittamisen ja haltuun saamisen on täytynyt vaatia paljon työtä, ja kuoro aidosti rikasti teoksia, joissa se oli mukana.
Jukka Leppilampi teki täysosumavalinnan esiintyessään yhtyeen kanssa, turvallisemman mies ja kitara -ratkaisun sijaan. Jumalan valtakunta tulee -kappale muodostui sellaiseksi ilotulitukseksi, että kestänee kauan, ennen kuin vastaavaa todistetaan suomigospelissa.
Kautta linjan artistit kiteyttivät lyhyeen esiintymiseensä oman huippunsa, ja todennäköisesti juuri sen, mitä yleisö eniten kaipasikin.
Poikkeuksen tekivät kenties HB ja Tera. Pitkästä aikaa esiintynyt sinfonisen metallin tekijänä tunnettu HB oli sovittanut kappaleensa progressiiviseen ja kevyempään suuntaan. Tera taas soitti Petri Lassilan johtamana omia kappaleitaan, vaikka yleisö mitä ilmeisimmin olisi toivonut kuulevansa 1990-luvulla gospelissa uuden aikakauden aloittaneen Terapia-yhtyeen tuotantoa.
—
Yleisö jaksoi olla paikalla tapahtuman loppuun, vaikka illan päättäneen Petran aloittaessa oli ennakoitavissa, että monen mieli karkaisi jo kotimatkalle. Ilmassa leijui kysymys: kun tapahtuma oli jo suomalaisvoimin ollut niin erinomainen, mihin tarvittiin kansainvälistä pääesiintyjää? Oliko mahdollista, että 50-vuotiskiertueella oleva yhtye tekisikin tapahtumaan mahalaskun tuntua?
Petra kuitenkin lunasti paikkansa kansainvälisenä pääesiintyjänä. Yhtyeen setti koostui pääosin fanien kannalta onnekkaasti Bob Hartmanin ikonisiin kitarariffeihin nojaavista kappaleista. Hartmanin, 74, työskentely oli kiistämättä edelleen varmaa ja vakuuttavaa, vaikka puheäänestä ja habituksesta saattoikin jo syntyä tunne, että ainakin kitaristi-lauluntekijälegenda saattaisi olla nyt viimeisiä kertoja Suomessa.
Kosketinsoittaja John Lawryn perinteisenä välinumerona esittämä syntetisaattoritaide on valitettavasti mennyt ohi päiväyksen. Lopussa Lawry esitti haltuun ottamaansa sähkökitaran kuuloista soitantaa, mikä tosin pelasti jotain.
Laulaja John Schlitt, samoin 74, tuntui kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta. Schlittin all-american rocksoundi oli erinomaisessa kunnossa, ja laulaja jaksoi liikkua lavalla ja kommunikoida yleisön kanssa.
—
Tampereen yöhön purkautui tyytyväistä gospelkansaa. Moni tunsi olleensa mukana jossakin ainutlaatuisessa.
Seuraavan vuoden tapahtuman lipunmyynti olisi ilman muuta kannattanut aloittaa jo nyt.
Johanna Vauto RV Podcastissa: Onko gospelista tullut entisten nuorten juttu?
