Kirjoittanut
– Olin ajatellut, että olen itse itseni jumala, sanoo Sami Elorinne. – Ei käynyt mielessänikään, että tämän prosessin kautta tulen löytämään Jeesuksen. Evankelistana kiertävän Jipun puoliso avasi elämäänsä tämän Ihmisen ääni -ohjelmassa.
Jippuna tunnettu Meri-Tuuli Elorinne ja Sami Elorinne (o.s. Putikka) ovat olleet yhdessä viisi vuotta – vastoin kaikkia odotuksia. Nemo-koiran lisäksi parikunnan kotona asuu heidän yhteinen Romeo-poikansa ja Samin teini-iässä oleva poika hänen aiemmasta avioliitostaan.
Sami tapasi Jipun vertaistukiryhmässä alkoholistien hoitoverkostossa. Moni varoitteli, ettei suhteesta tule mitään. Kahden toipuvan alkoholistin lyöttäytyminen yhteen olisi asiantuntijoiden mukaan turmion tie molemmille osapuolille. Haavat ja rikkinäisyys kuitenkin yhdistivät.
Ei kaikki silti pelkää harmoniaa ollut. Yksi asia erotti aviopuolisoita erityisen painokkaasti toisistaan. Heillä oli täysin toisistaan poikkeava maailmankatsomus. Jippu kiersi evankelistana ja teki töitä Turun Mikaelin seurakunnassa. Sami oli imenyt itseensä ateistisen maailmankuvan jo lapsuudenkodistaan.
”Olin ajatellut, että olen itse itseni jumala.”
– Jumalaan ei uskottu kodissa eikä suvussakaan. Se oli hyvin ateistista elämää. Ainoa kosketus Raamattuun oli, kun teini-ikäisenä kiersin sätkiä isäni ja äitini vihkiraamatun sivuista. Rippikoulukin meni vasta kolmansilla suullisilla kokeilla läpi, hän kertoo Radio Dein tämänviikkoisessa Jippu ja ihmisen ääni -radio-ohjelmassa.
Ohjelma piirtää kuvan dramaattisia käänteitä sisältävästä Sami Elorinteen elämästä, jota on nyt takana 38 vuotta. Ensimmäinen suuri mullistus tapahtui jo varhain, kun Samin äiti katosi pojan elämästä tämän ollessa vain yksivuotias.
– Koti oli alkoholistikoti, ei isäkään sitä koskaan kieltänyt, mutta duunit hoidettiin, hän tiivistää.
– Sen jälkeen, kun äiti jätti minut isän luokse asumaan, en nähnyt äitiäni kuin 5-6 kertaa.
Äidin kuolema päihteidenkäyttöä seuranneisiin sairauksiin vähän ennen Romeo-pojan syntymää nosti tukahdutetut tunteet pinnan alta.
– Vaikka en ole äidin kanssa elänyt, on selvää, että minulla on vain yksi biologinen äiti. Kuolinvuoteella ne tunteet jostain puskivat ulos. Tunteet, joita et tiennyt edes olevan olemassa.
Ensikännit kaksitoistavuotiaana
Alkoholismiin sairastuminen lankesi varhaisessa vaiheessa myös pojan taakaksi.
– Olin kaksitoistavuotias, kun otin ensikännit, ja oikeastaan silloin tajusin, että tämä on se, mitä haluan tehdä. Viina teki minusta ihmisen, joka oli täysin jotain muuta, mitä olin ilman viinaa. Minusta tuli rohkea ja sosiaalinen. Muuten olin ujo poika, sisäänpäin kääntynyt. Kun sain viinaa, uskalsin puhua tytöille, Sami Elorinne kertoo.
Vanhempiaan hän ei halua valinnoistaan ja virheistään syyttää.
– Tekisin väärin, jos syyttäisin vanhempiani. Aikuisiällä minulla on ollut mahdollisuus ottaa vastuu omasta elämästäni ja tehdä se juuri sellaiseksi kuin haluan.
Nuorukaisena Sami Elorinne ei vielä ymmärtänyt, millaisen hinnan hän valinnoistaan joutuisi maksamaan. Rankka päihteiden käyttö alkoi 15-vuotiaana ja kesti kymmenen vuotta.
– Viisitoistavuotiaana tuli kannabis mukaan ja kahdeksantoistavuotiaana tutustuin amfetamiiniin. Kävin päivisin töissä ja nukuin yöt roskiksessa.
Isäksi väärään aikaan
Päihdehuuruisten vuosien keskellä Samista tuli isä. Hän oli tuolloin 23-vuotias.
– Näen pikemminkin, että sain lapsen. Voinko sanoa, että olin isä? Erosin lapseni äidistä jo hyvin varhaisessa raskauden vaiheessa. Päihteidenkäyttö oli kaksi viimeistä vuotta hyvin epätoivoista rämpimistä. Voi jopa sanoa, että on parempi, että olin poissa kuvioista.
Kun poika syntyi, Samilla oli jo uusi kumppani, joka hänkin tuli nopeasti raskaaksi. Syntyi tytär.
– Vanhemmilla lapsillani on kahdeksan kuukautta ikäeroa. Se tietenkin kertoo siitä, että minulla ei ollut minkäänlaista kontrollia tai järkeä elämässäni.
Esikoispoika on nyt neljätoista ja asuu Samin ja Jipun yhteisessä kodissa auttaen 3,5-vuotiaan velipuolensa Romeon hoitamisessa. Nykyisin Sami ottaa päävastuun kodinhoidosta, viettää aikaa Romeon kanssa ja yrittää synnyttää uudenlaisen suhteen teini-ikäisiin vanhempiin lapsiinsa. Korjata sen, mitä korjattavissa on.
– Niitä haavoja ei enää pysty pyyhkimään pois. Varmasti loppuelämäni kannan kipua. Eiliseen emme voi vaikuttaa, mutta huomiseen meillä on mahdollisuus. Pystyn vielä luomaan uuden ja erilaisen suhteen lapsiini, jotka ovat kohta aikuisia. Otan vastaan kaikki, mitä tulee. Minulla ei ole paljon puolusteltavaa, on otettava vastaan se, mikä minulle kuuluu.
Syvemmälle päihdehelvettiin
Päihteiden käyttö, epäonnistuminen isänä ja elämän virheet ajoivat Samin syksyllä 2005 kuiluun, jossa hänen seuralaisinaan olivat vain syyllisyys, arvottomuus ja häpeä. Mies päätyi syrjäiselle mökille tuijottamaan tyhjyyttä silmästä silmään. Millään ei tuntunut olevan enää merkitystä.
– Olin 25-vuotias. Takana oli hoitojakso, jossa epäonnistuin. Se ajoi minut vieläkin syvemmälle siihen päihdehelvettiin, missä olin.
– Olin valmis päättämään elämäni. Koin, ettei minulla ole enää yhtään mitään. Ei voimavaroja, ei ihmisiä – olin kuin raunio. Ratkaisu päättää päivät tuntui lohduttavalta.
Tuosta syksyisestä päivästä Sami muistaa vain yhden hetken. Sen kun hän istui mökin sohvalla lääkepurkit vieressään.
– Mietin isääni, läheisiäni sekä lapsiani, ja itkin. Yksikään niistä rakkauden tunteista ei noussut voimakkaammaksi kuin tunne siitä, että olen valmis lähtemään.
Seuraava muistikuva on sairaalasta, jossa hän heräsi.
– Epäonnistuin siinäkin, etten pystynyt kuolemaan, Sami muistelee. Ääni värähtää hieman.
Siinä hetkessä selviytyminen tuntui tappiolta. Tulevasta ei ollut tietoa. Mikään ei viitannut siihen, että löytyisi rakkaus, syntyisi poika, alkaisi isyys, elämä saisi tarkoituksen.
– Tänä päivänä olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että heräsin sairaalasta – vaikkakin jälleen epäonnistuneena.
– Nyt katson taaksepäin, että tämän kaikki piti tapahtua, jotta olen tällainen ihminen kuin olen. Minulle on nyt selvää, ettei minun pitänyt tuolloin kuolla, kun mietin asiaa tänä päivänä.
Maailmankatsomusten sota
Pohjakosketus herätti. Sami löysi itsestään voiman hakeutua uudelle päihdehoitojaksolle Joensuuhun. Tällä kertaa hän ei retkahtanut. Hoitojaksoa seurasi muutama syvä masennusjakso miehen joutuessa tutustumaan itseensä ja epävarmuuksiinsa ilman päihteitä. Elämä jatkui vertaistukiryhmässä.
Sami oli elänyt kahdeksan vuotta päihteetöntä elämää sekä työskennellyt päihdetyöntekijänä ja satunnaisissa keikka- ja hanttihommissa kohdatessaan tukiryhmässä Meri-Tuulin. Pari tutustui, rakastui, seurusteli intohimoisesti ja päätti lyöttäytyä yhteen – varoituksista huolimatta.
Syntyi Romeo. Lapsen syntymä ja perheen perustaminen pelottivat mutta myös yhdistivät ja antoivat voimaa. Yksi asia kuitenkin hiersi pinnan alla. Evankelistan töitä tekevä Jippu pelkäsi, ettei pääsisi samaan taivaaseen rakkaan aviopuolisonsa kanssa.
”Kyllähän sinä tiedät, ettet voi minua uskoon saada.”
– Maailma sai minun puolestani olla kaikkea muuta, mutta ei Jumalan luoma. Ajattelin Raamatusta kuten kaikista uskonnoista, että ne ovat ihmisen keksimiä työkaluja selittää maailmaa, Sami kuvailee.
– Rakastin avaruutta ja tutkin sitä. Se toi minulle rauhan ja vastasi kysymykseeni, miksi me olemme täällä.
Aluksi evankelista-vaimo yritti evankelioida myös miestään.
– Se näkyi meidän alkuaikana. Minä puolestani yritin tieteellisillä kysymyksillä saada Jippua selittämään minulle Raamatun ihmeet todeksi. Olin kysymyksilläni suorastaan ilkeä.
– Muutaman kerran kirjaimellisesti väistin kohti lentävää Raamattua.
Ihmisen ääni -ohjelmassa Jippu kertoo lopettaneensa käännytystyönsä puolen vuoden jälkeen. Hän päätti hyväksyä miehensä sellaisena kuin tämä on: ”Uskon synnyttäminen on Jumalan eikä vaimon työ.”
– Kun lakkasimme riitelemästä maailmankatsomuksista, syntyi sanonta, että sydämeeni rakennettiin kaksio. Toisessa huoneessa asui Jeesus ja toisessa tiede. Mutta se Jeesus oli vain ihminen, siinä ei ollut mitään jumalallista. Tykkäsin kuitenkin siitä, mitä Jeesus opetti – rakkautta ja rakkauden kautta maailmaan katsomista, kuvailee Sami silloisia ajatuksiaan.
Jippu muistelee miehensä alkaneen elää vaihetta, jossa tämä väsähti arkeen ja alkoi etsiä hengellisiä ulottuvuuksia elämäänsä. Etsintä konkretisoitui, kun Jipun puhelimeen kilahti viesti, jossa Sami kertoi olevansa matkalla Buddha-temppeliin.
Raskasta olla jumala
– Olin ajatellut, että olen itse itseni jumala. Jos en tee jotain, niin ei se myöskään tapahdu. Se taakka alkoi olla aika raskas. Jossain vaiheessa ihminen alkaa miettiä, että nyt pitäisi varmaan alkaa etsimään jotain työkaluja, Sami kertaa prosessiaan.
– Buddhalaisuus oli minulle helppo vaihtoehto, koska siinä ei tietyllä tavalla tarvinnut uskoa mihinkään. Käsitin asian niin, että meditaation kautta löytyisi rauhaa. Ajattelin, että ihmisellä on kaikki työkalut sisällään, ne pitäisi vain saada näkyviin.
Rauhan ja henkisyyden tavoittelija alkoi lukea buddhalaisia oppeja. Hän kävi kahdesti Turun Buddha-temppelin pihalla uskaltamatta kuitenkaan mennä sisälle. Ajan kanssa rohkeus kasvoi ja päätös kypsyi.
– Kun ajoin sinne, minulle tuli hyvin vahva tunne siitä, että kun nyt menen sinne, elämäni tulee muuttumaan lopullisesti.
– Ei käynyt mielessänikään, että tämän prosessin kautta tulen löytämään Jeesuksen.
Risti ilman merkkiä
Uskonnot kohtasivat Elorinteiden kodissa merkillisellä tavalla. Alkuun Jippu järkyttyi miehensä buddhalaisuudesta. Hän tilitti tuntojaan ystävilleen. Erityisesti kristityt ystävät panikoivat, kun evankelistan puoliso tapasi Buddha-uskonnon mentoria, kävi itämaisissa meditaatiokokouksissa ja ahmi alan kirjallisuutta.
Ihmisen ääni -ohjelmassa Jippu kertoi rauhoittuneensa, kun ”Jumala sanoi selkeästi, että Jeesus tulee ilmestymään Samille buddhalaisuuden kautta”. Viestin saatuaan hän myöntyi katselemaan miehensä kanssa itämaisista uskonnoista kertovia tv-dokumentteja ja ostamaan tälle suitsukkeita.
– Buddhalaisuus tuntui hyvältä ja rennolta. Huomasin Jipun kivut, mutta sain olla kuka olin. Sama yhtä vapaa Sami kuin olin ateistina ollut. Sillä oli suuri merkitys, Sami sanoo.
– Jos minua ajetaan nurkkaan tai ruvetaan käännyttämään, minulla on niin vahvat muurit, että olisin ahdistunut valtavasti. Jipulle kuuluu suuri kiitos siitä, että olen saanut olla aina se ihminen, joka olen.
Heinäkuussa perhe vastaanotti suru-uutisen. Jipun sisko oli menehtynyt pitkän sairauden runtelemana. Hautajaiset veivät Samin kirkkosaliin.
– Siunaustilaisuudessa valtavan surun keskellä näin jotain kaunista. Ymmärsin, että Jipun siskon kivut ovat loppuneet, se antoi varmaankin siihen sen kauneuden. Silloin katsoin ensimmäistä kertaa Jeesusta ristillä. Sanoin, että ”minä olen tässä, jos haluat jotain minulle tehdä, ole hyvä”.
Ristiä tuijottaessaan Sami pyysi Jumalalta merkkiä, vaikkapa valon sädettä ristinpuun takaa.
– Samalla jotenkin heti ymmärsin, että mitään valoa ei tule nyt näkymään.
Kipu rinnassa
Hautajaisten jälkeen Samin ajatuksena oli hakea rauhaa tutuilta urilta.
– Kun olimme kotona, ajattelin, että voisin taas alkaa lukemaan Buddha-kirjoja. Heti sen ajatuksen jälkeen joku minun sisälläni sanoi: ”Et voi hylätä Jumalaa”. Se pysäytti minut siinä määrin, että jäin miettimään kristinuskoon liittyviä ongelmakysymyksiäni: Jumalan luomistyötä, neitseestäsyntymää, ylösnousemusta ja iankaikkista elämää. Ne olivat minulle edelleen keksittyjä tarinoita, mutta ääni sisälläni oli niin voimakas, etten selittämättömästä syystä voinut enää tarttua Buddha-kirjoihini. En lukenut niitä enää sen päivän jälkeen.
Hämmentyneenä kokemastaan Sami päätti mennä tapaamaan kristittyä pappia. Hän sopi tapaamisen Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoisen kanssa.
– Menin tapaamaan häntä ja sanoin, etten pysty lukemaan Raamattua, koska en usko siihen – olisiko sinulla mahdollista antaa jotain vähän helpompia kirjoja, joiden kautta aiheeseen voisi helpommin tutustua.
– Sanoin Jounille, että kyllähän sinä tiedät, ettet voi minua uskoon saada. Jouni hymyili ja sanoi: ”Kyllähän se, Sami, on sellainen juttu, että Jumala tekee tälläkin hetkellä sinussa työtään.” Tuli erikoinen olo. Hymyilin ja ajattelin, että mikähän tämä tunnetila on.
Sami Elorinne käveli ulos seurakuntatalosta ja katsoi kohti Mikaelin kirkkoa, jonka lähellä hänellä oli auto parkissa.
– Minulla oli hirveä kipu rinnassa. Kipu syntyi siitä, että minulle oli täysin selvää mihin haluan, mutta ei mitään käsitystä siiten, miten muutan neljä minua vaivaavaa kysymystäni – miten neitseestäsyntymä muuttuisi todeksi? Tilannetta voi kuvata niin, että minun pitäisi maanantaipäivä muuttaa tiistaiksi. Se oli todellinen ongelma.
Genesiksestä liikenteeseen
Oltuaan muutaman päivän kotona Sami huomasi, ettei ollut kirkkoherra Lehikoisen tarjoamiin kirjoihin tutustunut.
– Yhdestä olin kannen avannut, mutta se jäi kesken Romeon koheltaessa ympärillä. Katsoin kirjahyllyämme. Siellä oli rivissä Raamattuja. Minulle tuli hyvin vahva tunne – minkä takia lukisin joitain oheistuotteita, koska tuossa on noita Raamattujakin. Otin Raamatun käteeni ja lähdin Genesiksestä liikenteeseen.
Aiemmin Raamattua lukiessaan Sami muistaa ärsyyntyneensä tekstin äärellä. Ristiriitaisuudet ja kirjan kuvaamat yliluonnolliset, tieteellisin menetelmin selittämättömiksi jäävät, ihmeet raivostuttivat.’
”Hämmennys oli poissa. Sydämen kaksiosta oli tullut yksiö.”
– En muista tarkkaan, missä kohtaa Raamattua olin menossa, kun pysähdyin ja rupesin miettimään, miksi minua ei ärsyttänyt mikään. Eivät edes ihmeet, onhan jo alussa Jumalan luomisprosessissa aikamoista tavaraa luettavaksi.
– Yhtäkkiä luomistyö, neitseestäsyntymä, ylösnousemus ja kuolemanjälkeinen elämä olivat kaikki minulle totta. Vaikka olin pyytänyt Jeesukselta, että hän saa luvan koskettaa, se oli tapahtunut ilman, että olin sitä itse huomannut.
– En voi tänä päivänä käsittää, että se on tapahtunut. Rupesin testaamaan vanhoja ajatuksiani. Ne eivät yksinkertaisesti vaikuttaneet enää. Minulla oli hyvä olla ja hämmennys oli poissa. Sydämen kaksiosta oli tullut yksiö.
Jordanvirrassa
Vain muutamaa viikkoa aiemmin mies oli ärsyyntynyt Raamatun kuvaamien ihmeiden lisäksi myös puolisonsa tulevasta työmatkasta Israeliin.
– En voinut puhua koko matkasta. Terrorijutut ja kaikki maahan liittyvä oli ollut minulle kauhistus. Kun olin kuukauden verran ollut uskossa, Jippu varovasti kysyi, lähtisinkö mukaan matkalle.
– Ennen reissua minulle syntyi hyvin vahva tarve tai ajatus siitä, että menen kasteelle Jordanvirrassa. Ajattelin, että kun käyn kasteella, viimeinenkin pala loksahtaa paikoilleen. En ollut sitä ennen edes lukenut Raamatusta kohtaa, ”joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu”. En ollut ehtinyt raamatunluvussani niin pitkälle, Sami Elorinne nauraa.
Tammikuussa hän puki päällensä valkoisen L-kokoa olevan kastepuvun. Messiaaninen baptistipastori kastoi Sami Elorinteen kymmenasteisessa Jordanjoessa.
– Se oli kylmää kyytiä – ja valtava hetki. Sain tehdä sen ystävien ympäröimänä. Kun nousin vedestä, tiesin, että se palanen minkä ajattelin vielä olevan tarpeellista loksahtaa paikalleen, loksahti paikalleen. Se oli siinä.
Kuuntele Jipun ja Sami Elorinteen keskustelu Radio Dein Jippu ja ihmisen ääni -ohjelmassa.
