Professori Atte Korhola muistelee nuoruutensa salakuljetuskeikkoja Janne Villan kirjoittamassa artikkelissa ”Vaaniiko Venäjän vaara vieläkin?” tämän viikon Sanassa. Korhola salakuljetti hengellistä kirjallisuutta ja tietoa Itävallasta Romaniaan, Unkariin, Tekkoslovakiaan ja Albaniaan ja jatkoi työtä Neuvostoliitossa. Itänaapuri näyttäytyi Korholallekin aina vaanivana vaarana.
Salakuljettajan sivutoimea on kestänyt jo kuusi vuotta, mutta nuori mies on edelleen ”huippujännittynyt” keikoilla. Kiinnijääminen onkin lähellä Neuvostoliitossa vuonna 1983.
Atte Korhola kiikuttaa hengellistä kirjallisuutta ja tietoa itärajan yli. Sikäläinen tiedustelupalvelu on tällä kertaa askeleen edellä. Leningradilaisen kontaktihenkilön kotiin on viritetty salakuuntelulaitteet ja tämä pidätetään pian.
Suomeen palaamisen jälkeen Korholan kotiin tulee outo puhelu. Venäjän aksentilla puhuva henkilö kyselee yhdestä kontaktihenkilön luona mainitusta nimestä. Siihen soittoon loppuu lupaava salakuljettajan ura.
– Minun ei ollut enää järkeä jatkaa toimintaa, sillä olin jo merkitty mies ja olisin saattanut riskeerata toisten turvallisuuden, professori Atte Korhola kertoo.
Hänen motiivinsa kiellettyyn työhön ei ollut poliittinen tai Neuvostoliiton vastainen vaan vainottujen kristittyjen tukeminen. Itänaapuri näyttäytyi kuitenkin Korholallekin aina vaanivana vaarana.
– Körttiläis-pietistisessä suvussani ”ryssänpelko” oli yksi pahimpia kauhuja, mikä meihin lapsiin iskostui. Neukkulan mahdollisesta miehityksestä – joka ei tutkijoiden mukaan ollut välttämättä kaukana – puhuttiin paljon 1960- ja 70-luvuilla.
– Monet silloiset asenteet olivat mustavalkoisia ja kärjistyneitä. Neuvostoliitto edusti pimeyden voimaa, jota minäkin pelkäsin joskus jopa unissa. Kun heräsin kerran sireenin ääniin ja kolinaan, mietin ahdistuneena oliko miehitys jo menossa.
Sortovuosien ja sotien muisto ei ollut haihtunut.
Lue Janne Villan artikkeli Venäjän pelosta kokonaisuudessaan Sanasta 17/2014
