Kirjoittanut
Helsingin yliopiston dosentti Juhani Forsberg analysoi artikkelissaan avioliittokeskustelussa käytettyjä teologisia argumentteja.
Alustavana huomautuksena totean, että puhun tänä iltana teologina ja pääasiassa teologisista argumenteista. En siis esiinny anatomian, psykologian tai seksuaaliterapian asiantuntijana, jota en ole. Teologian yhteydessä ei kuitenkaan voi olla sivuamatta aiheeseemme liittyvien yleisempien mielipidemaailmojen arviointia.
Länsimaisen kulttuuripiirin maissa on viimeisten 50 vuoden aikana tapahtunut ihmisen seksuaalisuuden ymmärtämisessä ja tulkinnassa ja avioliittokäsityksissä niin suuria ja nopeita muutoksia, että niiden mukana pysyminen on vaatinut aikamoisia ponnistuksia varsinkin silloin, jos ei ole kokenut näiden muutosten edessä äkkiherätyksiä ja ryhtynyt innolla liehuttamaan sateenkaarilippua muun joukon mukana. Muutosten taustana ovat ilmeisesti ennen muuta olleet seksuaalisuutta koskeva lääketieteellinen ja psykologinen työskentely sekä oikeustieteelliset pohdinnat, mutta myös 1960/70-lukujen taitteessa ryöpsähtänyt nuorison seksuaalinen ”vapautuminen”, esiaviollisten suhteiden yleistyminen tai ”normalisoituminen” ja seksuaalipartnereitten vaihteleminen. Tätä kaikkea on tietysti edistänyt ehkäisykeinojen lisääntyminen ja niiden saatavuuden helppous.
Tämän lisäksi seksuaalisuuden kaupallinen hyödyntäminen on saavuttanut valtavat mitat. Siitä ovat esimerkkeinä pornografian tulva sekä sen muodoissa että määrässä. Kun vielä 1950 –luvulla kirkonkylän R-kioskista vain kunnanlääkäri osti häpeilemättä Cocktailin keskellä päivää, muut hankkivat sen tai Jallun mahdollisimman huomaamattomasti, nyt voi jokainen nuori ja lapsikin parilla painalluksella tietokoneensa nappeihin saada avointa mahdollista pornoa katseltavakseen.
Huomattavasti myöhemmin (en osaa tarkentaa, milloin) nousi tapetille sukupuoli-identiteetin määrittelyyn liittyvät uudet tulkinnat. Perinteinen määrittely tapahtui biologisin perustein eliniäksi syntymässä todettujen sukupuolituntomerkkien perusteella, ja myöhemmin ilmentyneet sukupuoli-identiteetin ja suuntautumisen muodot (homous, lesbous) olivat siitä tilastollisesti vähäisiä poikkeamia.
Ne, jotka lähtivät kirkossa ajamaan sukupuolineutraalia avioliittoa, joutuvat väistämättä hyväksymään gender-ideologian.
Radikaali muutos tapahtui ns. gender-ideologian markkinoimana. Sen mukaan sukupuolia on enemmän kuin kaksi tai neljä, ja lisäksi tulivat ns. transsukupuoliset. Niitä on tullut ja tulee mahdollisesti vielä lisää. Olennaista tässä ideologiassa on, että sukupuolensa määrittelee jokainen itse sen mukaan, mikä hän katsoo olevansa ja että kaikkia sukupuolisuuden muotoja on pidettävä yhdenvertaisina. Kun sekä sekulaarissa lainsäädännössä että sen jälkeen kirkossa käynnistyneessä keskustelussa aluksi kuviteltiin, että avioliiton laajentaminen koskisi homoseksuaaleja, joilla on todistettavasti mahdollisuuksia pysyviin parisuhteisiin, se on gender-ideologian myötä laajentunut kaikkiin mahdollisiin seksuaali-identiteettien muotoihin. Ne, jotka lähtivät kirkossa ajamaan sukupuolineutraalia avioliittoa, joutuvat väistämättä hyväksymään gender-ideologian tai ainakin mukautumaan siihen.
Homoseksuaalisuus ja homoseksuaalinen toiminta on poistettu useimpien valtioiden rikoslaeista sekä sairausluokituksista, mikä sinänsä on hyvä, ja vaikka joku olisikin tässä asiassa eri mieltä, se on realiteettina otettava huomioon.
Seksuaalisen ”vapautuminen” ilmenee myös sitä koskevan lainsäädännön muuttumisena. Muuttuminen on kuitenkin kahdensuuntaista: väljentymistä ja kiristymistä. Väljentyminen ilmenee – pelkistetysti ilmaisten – siinä, että mikä tahansa seksuaalisuuden toteuttaminen on sallittua, jos siinä ei käytetä pakotusta ja väkivaltaa, jos sillä ei käydä ihmiskauppaa ja jos se ei täysi-ikäisten taholta kohdistu tai liity lapsiin ja alaikäisiin. Laissa on muitakin sukupuolisiveellisyyteen liittyviä sanktioita (alastomana esiintyminen ja seksuaaliset aktit julkisuudessa: en tunne lain pykäliä tarkemmin). Myöskään moniavioisuus ei ole Suomen lain mukaan sallittu, vaan polygamia on lain mukaan tuomittavaa, mutta polyamoriaan ei lain koura ulotu. Lainsäädännön kiristyminen – tai ainakin sen entistä aktiivisempi soveltaminen – ilmenee pääasiassa mainitsemissani kolmessa kohdassa (väkivalta, lasten hyväksikäyttö, ihmiskauppa). Se on mielestäni hyvä, mutta pelkään pahoin, että oikeustoimet eivät tule tuottamaan toivottua parannusta tilanteeseen, ellei yhteiskunnassa tapahdu yleisempää muutosta suhteessa yhä vahvistuvaan seksi- ja porno”kulttuuriin”. Digimaailmamme tarjoaa sille yhä laajempia ja vaikeammin kontrolloitavia toteuttamistapoja. Pelkäänkin pahoin, että pelkkä juridinen taistelu tullaan tässä sodassa häviämään, ellei muutosta tapahdu laajalla rintamalla.
Kirkon uskon ja opin kannalta on huomattava, että se ei opin ja moraalin kysymyksissä voi koskaan pitää maallisen oikeuden rajoja omia normejaan määräävinä. Kirkon uskon mukaan aviorikos on rikkomus 10 käskyä vastaan, eli Jumalan tahdon vastainen teko. Maallisen oikeuden mukaan avioliiton ulkopuoliset suhteet eivät ole rangaistavia tekoja. Tosin iltapäivä- ja viikkolehdet julkaisevat tiheään juttuja, jotka kertovat ”pettämisestä” avioliitossa tai muussa sitoutuneessa parisuhteessa. Se on jollakin tavalla liikuttavaa, sillä se kertoo epäsuorasti, kuinka kipeä asia petetylle aviorikos useimmiten on. Kristillisen uskon ja moraalin mukaan aviorikos on väärin, sanoi maallinen laki siitä mitä tahansa. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla anteeksiantamaton synti jos sen tunnustaa, tekee parannuksen, ja pyrkii sovintoon puolisonsa kanssa.
Tämän seksuaalisuuteen yleensä liittyvän alkuosan (ehkä tarpeettomankin pitkän) jälkeen siirryn argumentteihin, joita sukupuolineutraalin avioliiton sekä heteroseksuaalisen avioliiton puolesta ja vastaan on esitetty.
Argumentteja avioliittokäsitysten puolesta ja niitä vastaan
Rationaaliuus ja tunteet
Heteroseksuaalisen avioliiton puolustajat (mukaanluettuina eri uskontoja edustavat) puolustavat kantaansa rationaalisuudella, joka liittyy ihmisen biologiseen kaksijakoon. Ihmiskunta jakaantuu lähes täysin yksilöihin, joilla on feminiiniset tai maskuliiniset fyysiset/biologiset tuntomerkit. Tähän selkeään valtaenemmistöön liittyvät vähemmistönä yksilöt, jotka tuntevat vetovoimaa omaa sukupuoltaan kohtaan tai identifioituvat vastakkaista sukupuolta oleviksi tai biseksuaalisiksi. (Gender- ja queer –ideologioissa voi olla monimutkaisempiakin tapauksia).
Sukupuolineutraalin avioliiton puolestapuhujat pitävät muutakin kuin heteroseksuaalisuutta ”luonnollisina” ilmiöinä, koska niitä luonnossa esiintyy. Ja koska sen lisäksi parisuhde on jokaisen yksilön taipumuksen mukaan luonnollinen, on vain loogista, että sukupuolineutraali avioliitto on hyväksyttävä ainoana rationaalisesti perusteltuna ratkaisuna.
Ne, jotka syystä tai toisesta eivät omaksu gender-ideologiaa, puoltavat heteroseksuaalista avioliittoa ihmisen biologiseen kahtiajakoon perustuvana rationaalisena ja ensisijaisena avioliiton muotona.
Arvelen kuitenkin, että pelkästään rationaalisuuksista kiisteleminen ei tule johtamaan yksimielisyyteen tai edes kompromissiin. Sen lisäksi tulevat peliin myös tunteet. Kiistan kumpikaan osapuoli ei voi väittää, että niiden ratkaisu olisi pelkästään rationaalinen. Tunteet ovat molemmin puolin vahvasti mukana, niin kuin ne ovat kaikissa elämää ja maailmaa koskevissa asioissa (etenkin politiikassa).
Tunteilla argumentoiminen on kuitenkin ongelmallista varsinkin silloin, jos niihin kohdistuu vihaa, herjaa tai tuomitsemista. Kirkon piirissä sukupuolineutraalin avioliiton asianajajat ovat useimmiten käyttäneet sen vastustajista attribuuttia ”homofobinen”. Kirkon voimassa olevaa avioliittokäsitystä kannattavat papit ovat saattaneet kuulla tämän tuomion esipaimenensakin suusta ilman pienintäkään perusteltua syytä. Tällä alueella toivoisi kaikkien rauhoittuvan, vaikka se taistelun tuoksinassa vaikeaa olisikin.
Tasa-arvo ja ihmisoikeudet
Tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat maksiimeja, joiden varaan sukupuolineutraalin avioliiton asianajajat pääasiassa argumenttinsa rakentavat. Jos ja kun jokainen ihminen on jo peruslähtökohdiltaan tasa-arvoinen jokaisen muun kanssa, hänellä täytyy olla oikeus lyöttäytyä parisuhteeseen mitä tahansa seksuaalisuutta edustavan/edustavien kanssa (poisluettuna väkivalta, lasten hyväksikäyttö, ihmiskauppa). Ja koska kyse on tasa-arvosta, se täytyy hyväksyä yhdenvertaisena avioliittona muiden pariutumismuotojen kanssa.
Tasa-arvoisuus ei kuitenkaan voi johtaa kysymyksittä em. lopputulokseen. Kun Suomen eduskunta hyväksyi uuden avioliittolain (josta presidentti Sauli Niinistö olisi pitänyt parempana käyttää nimitystä ”parisuhdelaki”), kirkoille ja uskonnollisille yhteisöille jätettiin oikeus itse määritellä oppinsa ja seremoniansa avioliitosta. Siinä yhteydessä en ole kuullut lainlaatijoilta – enkä muultakaan viralliselta taholta – , että esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkon voimassa oleva avioliittonormisto olisi epätasa-arvoinen tai syrjivä. Sama mahdollinen syytös koskisi luonnollisesti myös Suomen ortodoksista kirkkoa ja periaatteessa myös muita uskonnollisia yhteisöjä, jotka ovat heteroseksuaalisen avioliiton kannalla. Sukupuolineutraalin avioliiton puolestapuhujat sen sijaan käyttävät sitä jatkuvasti (esimerkiksi Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan lokakuussa 2021).
Ihmisoikeuksiin lisätään usein tasa-arvovaatimukseen liittyvä määre, että ne ovat ”jakamattomia”. Sillä tarkoitetaan sukupuolineutraalin avioliiton puolestapuhujien mielestä, että ihmisoikeuksia voidaan tulkita vain yhdellä tavalla. Tämä on kuitenkin varsin kyseenalaista, koska ihmisoikeudet voidaan asettaa toistensa kanssa erilaisiin järjestyksiin.
Avioliittoa koskevissa ydinkysymyksissä on perusteltua lähteä liikkeelle lapsen oikeuksista. Niistä tässä yhteydessä tärkein on se, että jokaisella lapsella tulee olla oikeus biologisiin vanhempiinsa, äitiin ja isään. Lasten oikeuksien julistus puhuu tässä yhteydessä vain ”vanhemmista” mainitsematta erikseen äitiä ja isää. Suurella todennäköisyydellä valtaosa kristityistä ja muistakin uskonnoista tulkitsee lapsen vanhemmat kuitenkin biologisesti äidiksi ja isäksi. Niin tulisi myös luterilaisiksi itseään kutsuvien kirkkojen tehdä. Nykyisessä maailmassa on kuitenkin entistä enemmän lapsia, joiden synnyttäjä on alusta asti tiedossa, mutta siittäjä ei. (Siittiösolujen luovuttaja tulee antaa tiedoksi sitä haluavalle lapselle hänen saavutettuaan täysikäisyyden eli 18 vuotta). Kaipuu saada tietää, kuka on minun biologinen äitini tai isäni, on maailmankatsomuksesta riippumatta erittäin vahva lukemattomissa ihmisissä, joilta se on pimennossa. Tätä periaatteellista prioriteettia ei voi kumota väitteellä, että sukupuolineutraalien pariskuntien tai yksinhuoltajien lapset voivat olla yhtä onnellisia (tai onnettomia) kuin heteroseksuaalisen avioparin lapset.
Varmaankin perinteistä avioliittokäsitystä edustavat saavat vastaansa väitteen, että avioliittoa ei voi lainkaan määritellä siitä mahdollisesti syntyvien lasten perusteella. Avioliitto olisi sen mukaisesti vain kahden mitä tahansa sukupuolia ja sukupuolikäsityksiä edustavan ihmisen sopimus. Olisi kuitenkin perin outoa jos avioliiton käsitteestä erotettaisiin lasten saaminen kokonaan. Se on siihen ihmiskunnan olemassaoloa ja tulevaisuutta varten olennaisesti liittyvä todellisuus.
Lapsen oikeuksien prioriteetti saa vahvistuksensa kristinuskossa Jeesuksen suhtautumisena lapsiin ja lastenmielisiin. ”Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta” (Mark. 10: 13-15).
Uskonnot
Uskontojen selvä enemmistö on heteroseksuaalisen avioliiton kannalla. Toista kantaa edustavat ovat pääasiassa läntisen kulttuurin sekularisoituvia ja kuihtuvia protestanttisia (ja entisiä valtio-)kirkkoja, joista useat ovat hyväksyneet homoseksuaaliset parisuhteet avioliitoksi. Ilmeisesti moni tällä kannalla oleva on asettanut toivonsa siihen, että mukautumalla sukupuolineutraaliin avioliittoon myös kirkkojen jäsenmäärän lasku saadaan kääntymään nousuksi. En valitettavasti voi pitää tällaista toivetta perusteltuna enkä sen toteutumista todennäköisenä. Ratkaisu sukupuolineutraalin avioliiton hyväksi on aiheuttanut myös ekumeenisten suhteiden vaurioitumista, ei ainoastaan eri tunnustuskuntien välillä vaan myös saman tunnustuskunnan sisäpuolella.
Osalla heteroseksuaalisen avioliiton kannalla olevien kirkkojen jäsenistä on avioliitosta toisenlaisiakin käsityksiä, mutta en voi uskoa, että esimerkiksi ortodoksiset kirkot ja roomalaiskatolinen kirkko tulisivat tässä asiassa muuttamaan oppejaan. Vielä vähemmän luultavaa on, että näin tapahtuisi laajamittaisesti Raamattua ylimpänä ohjeenaan pitävissä ja nopeasti kasvavissa ”vapaissa suunnissa”. Muuten tietysti kaikissa kirkoissa on runsaasti tehtävää sukupuolisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Siitä yhtenä esimerkkinä ovat viime vuosina paljastuneet seksuaaliset hyväksikäyttötapaukset.
Uskontojen selvä enemmistö on heteroseksuaalisen avioliiton kannalla.
Muista uskonnoista islam on selkeästi heteroseksuaalisen avioliiton kannalla myös silloin, kun on kyse polygamian hyväksymisestä. Koraanissa on suhteellisen niukalti kannanottoja homoseksuaalisuuteen tai homoseksuaaliseen toimintaan, mutta kanta on silti riittävän selkeä.
En tunne tutkimuksia, joissa olisi selvitetty esimerkiksi hindulaisten tai buddhalaisten kantaa asiaan. Olen kuitenkin nähnyt mediassa Tiibetin buddhalaisuuden johtajan Dalai Laman (Tenzin Gyatso) kannaoton homoseksuaalisten parisuhteiden hyväksymisen puolesta. Toisaalta hän kuitenkin näyttää erottavan homoseksuaalisuuden ominaisuutena ja homoseksuaaliset aktit toisistaan. Myönteiset kannanotot homoseksuaalisten liittojen puolesta voivat johtua buddhalaisuuden ja hindulaisuuden toisenlaisesta käsityksestä ihmisen ruumiillisuudesta verrattuna kristinuskon opetukseen. Tätä asiaa olen tutkinut liian vähän voidakseni sanoa siitä enempää.
Raamattuargumentit ja varhaiskirkon kanta
Kristillisten kirkkojen sisällä olennaista on, millä tavoin niiden opit ja elämä perustuvat kristinuskon peruslähteeseen Raamattuun. Suomessa tilanne näyttää siltä, että pääosa akateemisen eksegetiikan harjoittajista on asemoitunut sukupuolineutraalin avioliiton kannattajien puolelle. Se on kuitenkin vaatinut asiaan liittyvien keskeisten raamatunkohtien tulkitsemista varsin omalaatuisella tavalla. Se koskee Raamatun kantoja avioliitosta ja homoseksuaalisuuden harjoittamisesta. On selvää, että Raamatun kirjoittajat eivät tunteneet homoseksuaalisuutta taipumuksena sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan. Sen sijaan ne tunsivat ympäristöuskonnoissa esiintyvän homoseksuaalisuuden harjoittamisen sekä sakraalisessa että arkisessa muodossa ja sanoutuivat siitä jyrkästi irti.
Monien eksegeettien tarve on pyrkiä osoittamaan, että asiaa koskevat raamatunkohdat eivät oikeastaan puhu homoseksuaalisuudesta tai sen harjoittamisesta sinänsä, vaan siihen muutoin liittyvistä ilmiöistä. VT:n professori on toistuvasti tähdentänyt, että Raamatussa on näistä asioista vain ”teelusikallisen” verran aineistoa. Näin onkin, mutta eri asia on, riittääkö teelusikallinenkin siihen, miksi VT:n juutalaisuuden ja UT:n kristinuskon kanta on kiistaton. En tässä yhteydessä mene VT:n yksittäisiin kohtiin, joissa miesten homoseksuaalinen akti tuomitaan jyrkästi (3. Moos 18:22, 20:23), enkä muihinkaan asiaan liittyviin kohtiin. Niiden pohjalta on joka tapauksessa kiistatonta homoseksuaalisten aktien torjuminen. Eksegeetit ovat kuitenkin poimineet VT:sta kohtia, joissa kahden miehen välistä suhdetta kuvataan ”homoeroottisella” kielellä (Daavid ja Joonatan).
Tämä ja monet muutkaan kohdat eivät millään tavalla voi todistaa homoseksuaalisesta suhteen harjoittamisesta. Paljon paremmin voidaan moni antiikin aikana kuvattu läheinen suhde samaa sukupuolta olevien välillä tulkita ”ystävärakkautena”. Tämä ei tietenkään merkitse, ettei homoseksuaalisuutta olisi lainkaan esiintynyt VT:n ajan israelilaisten keskuudessa. Varmaa on kuitenkin se, että homoseksuaalisten aktien torjunta VT:n normistossa on kiistaton.
UT:n homoseksuaalisuutta käsittelevät kohdat (Room. 1:24–28, 1. Kor. 6:9–10 ja 1 Tim 1:10) ovat synnyttäneet ammattieksegeettien taholta myös omalaatuisia tulkintoja. Erityisesti Paavalin sanat Room. 1:24–28 ovat saaneet niistä osansa. Tunnetuin tulkinta lienee väite, ettei Paavali tuominnut homoseksuaalisuutta vaan ainoastaan homoseksuaalisen hillittömyyden ja rinnasti sen muihin synnillisiin hillittömyyksiin. Paavali ei tietenkään tuntenut homoseksuaalisuutta sellaisena taipumuksena kuin nykyisin, mutta sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä Paavalin periaatteellisen ja käytännöllisen vakaumuksen kannalta. Kiintoisaa on, että Paavali ei sanallakaan viittaa asiassa VT:n kohtiin vaan ”luontoon” eli järkeen ja biologiaan. Se kanta kestää tänäänkin eikä sitä saa kirkossa selittää pois
Mainitut Paavalin kirjeiden kohdat ovat saattaneet edistää lähes täydelliseksi kehittynyttä Paavali-unohdusta/torjuntaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. En ole vuosikymmeniin kuullut jumalanpalveluksissa saarnattavan Paavalin teksteistä tai edes viitattavan häneen. Kirkossamme on ilmeisesti mennyt läpi Heikki Räisäsen ”hermeneutiikka”, jonka mukaan ”Paavali ei ole auktoriteettimme vaan korkeintaan keskustelukumppanimme”. Tottahan toki: Jeesus on Mestari ja Paavali on oppilas, mutta Paavali on Ylösnousseen todistajana jotain aivan muuta kuin oppilas meidän rinnallamme.
Yksi tapa siirtää Paavali pois päiväjärjestyksestä on vedota hänen ohitsensa ja pitäytyä Jeesukseen. Kun Jeesus ei lausu homoseksuaalisuudesta UT:n mukaan mitään, me olemme vapaat muodostamaan kantamme siihen. Myös Jeesuksen selvä kanta avioliitosta miehen ja naisen elinikäisenä liittona (Mark. 10:2-12; Matt. 19:3-12) on saanut eksegeetit lausumaan, että Jeesus puhuu tässä avioerosta eikä ota kantaa homoseksuaalisuuteen. ”Vaikenemiseen perustuva argumentti” (argumentum e silentio) saa aikaan mielivaltaisia johtopäätöksiä.
Kun kirkko ensimmäisinä vuosisatoinaan kohtasi kreikkalais-roomalaisen hellenistisen kulttuurin, se monissa asioissa sopeutui siihen pukemalla Raamatun sanoman sen kieleen ja käsitteistöön. Mutta monissa asioissa kirkko asettui selvään oppositioon vallitsevien tapojen kanssa. Niitä olivat erityisesti avioliittoon, sikiön lähdettämiseen (abortti) sekä lasten heitteille jättämiseen liittyvät hyväksytyt menettelytavat ympäröivässä kulttuurissa. Homoseksuaaliset tavat sekä uskonnollisessa että arjen elämässä torjuttiin kaikilla rintamilla. Kristinuskon tultua enemmistöuskonnoksi ainoaksi hyväksytyksi avioliiton muodoksi tuli miehen ja naisen elinikäinen liitto. Tämä ei tietenkään poistanut epäonnistuneita liittoja ja homoseksuaalisuutta maailmasta.
Konstantinolaisen käänteen jälkeen homoseksuaaleihin (kuten myös harhaoppisiin) sovelletut julmat sanktiot eivät sovi nykyaikaan, mutta se ei merkitse oikeutta muuttaa heteroseksuaalista avioliittoa toiseksi.
Sen sijaan sukupuolineutraalisen avioliiton hyväksyminen merkitsee kirkon periaatteellisen kannan hylkäämistä, ja mikä vakavinta, kirkon palaamista hellenistiseen eros-kulttuuriin, jonka valtoihin sekulaarit länsimaat uusin vahvoin maustein jo ovat siirtyneet.
Luther
Sukupuolineutraalin avioliiton asianajajat Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ovat vedonneet myös Lutheriin yhtä kestämättömällä tavalla kuin Raamatun osalta on tapahtunut. Pääargumentointi on keskittynyt väitteeseen, että Lutherin mukaan avioliitto on maallinen järjestys, jota voidaan tarpeen tullen muuttaa. Ja kun se on maallinen järjestys, niin kirkon tulee kritiikittä seurata maallista esivaltaa ja sen ratkaisua tässä asiassa.
Ensinnäkään ei pidä paikkaansa, että avioliitto olisi ollut Lutherille vain maallinen järjestys. Lutherin mukaan avioliitto ei ole kirkon sakramentti, koska se ei armonvälineenä voi vaikuttaa ihmisen pelastumiseen. Mutta avioliitto Jumalan säätämänä miehen ja naisen elinikäisenä suhteena on Lutherille myös hengellinen todellisuus. Se on ikään kuin kirkko pienoiskoossa. Juuri avioliitossa toteutuu kristityn puolison kutsumus arjessa. Homoseksuaalisuutta Luther sivuaa teksteissään vain satunnaisesti, mutta sukupuolineutraali avioliitto ei olisi mahtunut hänen käsityksiinsä eikä se mahdu hänen avioliittoteologiansa kokonaiskehyksiin. Avioliitto ei ole Lutherille vain etiikan alaan kuuluva asia, vaan se kuuluu myös dogmatiikan alueelle.
Toiseksi, vetoaminen siihen, että avioliittoasioissa luterilainen kirkon saa ja sen tulee seurata maallista esivaltaa, on mielestäni esimerkki ilmiöstä, jota kutsun ”uusvaltiokirkollisuudeksi”. Monet niistäkin, jotka haluaisivat purkaa kirkon ja valtion suhteiden viimeisetkin siteet, ovat itsensä kanssa ristiriidassa tämän asian suhteen.
Kolmanneksi, yleistynyt tapa tulkita Lutheria on vedota hänen muka esittämäänsä periaatteeseen: ”kirkkoa on aina uudistettava” (ecclesia semper reformanda).
Ensinnäkään Lutherin kirjoituksista ei lausumaa löydy missään muodossa. Se on dokumentoitu vasta 1600-luvun lopulta Hollannista, jossa sen esittäjä tähtäsi lausumalla siihen, että yksilön uudistuminen ei riitä vaan että sen täytyy ulottua myös kirkkoon ja yhteiskuntaan. Lausuma jäi pitkään unohduksiin, mutta se heräsi joskus 1800-luvulla uudestaan henkiin.
Toisekseen, jos Luther olisi esittänyt mainitun lausuman, hän olisi sillä tarkoittanut samaa kuin reformaatiolla yleensä: reformaatio eli uskonpuhdistus on jatkuvaa palaamista uskon alkulähteille eli Raamattuun ja apostoliseen uskoon. Sukupuolineutraalin avioliiton puolestapuhujat vääristävät lauseen oikeudeksi muuttaa kirkon oppia heidän mielestään nykyaikaan sopivaksi. Lutherin kanssa argumentilla ei ole mitään tekemistä, ja toivoisinkin että häneen vetoaminen mainitulla tavalla lopetettaisiin. Luterilaiset tunnustuskirjat eivät tässä asiassa tarjoa mitään Lutherista periaatteessa poikkeavaa.
Kiintoisa perustelu kirkon opin muuttamiselle näkyy kannanotoissa, joissa sukupuolineutraalia avioliittoa puolustetaan sillä, että tiede tuo kirkon opetukseen ja käytäntöön uusia näkökulmia ja tulkintoja. Näin onkin esimerkiksi siinä, mitä tiedämme universumin synnystä tai vaikkapa homoseksuaalisuuden luonteesta. Se ei kuitenkaan voi syrjäyttää Jumalan luomistyön teologista sisältöä eikä se riitä murtamaan avioliittoteologian ja -käytännön kristillistä perustaa. Edustaako tuo perustelu käsitystä Jumalan jatkuvasta ilmoituksesta, joka tuo historian edetessä ilmi uusia uskontotuuksia? Sellaisena se heijastelisi enemmän filosofi G. W. F. Hegelin ilmoituskäsitystä Jumalan jatkuvana toimintana. Se ei kuitenkaan sovi yhteen Kristus-ilmoituksen lopullisuuden kanssa, josta kirkkomme tähän asti on pitänyt kiinni.
Epilogi
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon voimassaoleva avioliittokäsitys on edelleen naisen ja miehen välinen sitoumus. Kirkolliskokouksen määrävähemmistön kanta on toistaiseksi kyennyt estämään muutoksen sukupuolineutraaliksi avioliitoksi. Sateenkaaripapisto kuitenkin jatkaa gender-sukupuolisten vihkimistä ikään kuin asia olisi jo päätetty heidän edustamallaan tavalla. Ihmetyttävää on, että toiminnasta ei ole ohjeistettu edes muodollisia sanktioita. Saattaa toki olla, että se innostaisi vastapuolta vielä enemmän kirkon järjestyksen vastaiseen toimintaan.
Joka tapauksessa minimivaatimuksena on, että kirkon päättävät elimet eivät yritä toteuttaa muutosta vain jonkinlaisena ”laajennuksena”. Kyseessä on selkeästi kirkon oppia koskeva muutos. Jos sellainen tehdään, muutoksen asianajajat kirkon päättävissä elimissä ovat rehellisyyden nimissä velvolliset kirjoittamaan kirkon avioliittoteologian perusteissaan ja detaljeissaan yksityiskohtaisesti uusiksi.
Juhani Forsberg
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti, teologian tohtori, pastori ja entinen kirkon ulkoasiain osaston teologisten asioiden sihteeri.
Artikkeli perustuu Tiililä-seurassa 2.11.2021 pidettyyn alustukseen.
