Kirjoittanut
Burundin köyhään ja syrjittyyn batwa-vähemmistöön kuuluva perheenäiti suree sitä, ettei hän pysty antamaan lapsilleen riittävästi ravintoa. Tässä on hänen tarinansa.
Nimeni on Antoinette Minani. Olen 30-vuotias. Asun Rwezan kylässä, Burundissa. Kuulun batwa-kansanryhmään. Minulla on mies sekä kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Asumme majassa, joka on rakennettu risurungosta ja heinistä. Nukumme savilattialla. Se muuttuu sateen tullessa kuravelliksi, koska katossa ja seinissä on suuria reikiä. Majassa on hyönteisiä, joiden puremat tekevät kipeää ja kutittavat. Meillä kaikilla on vain yhdet vaatteet – Käytämme niitä päivin ja öin. Punamulta värjää vaatteemme, mutta meillä ei ole vettä, jolla voisimme pestä ne.
Elämme kuin ruoan perässä lentävät linnut – Saimme sitä tai emme, me vain odotamme.
Olen surullinen ja häpeissäni siitä, ettei minulla useinkaan ole antaa lapsilleni mitään syötävää. Kannan murhetta erityisesti nuorimmasta lapsestani, jota imetän. Hän ei saa riittävästi ravintoa maidostani, koska en saa tarpeeksi ruokaa itselleni. Lapseni ovat päässeet kouluun, mistä olen todella iloinen, mutta he eivät jaksa keskittyä opiskeluun nälkäisinä. Elämme kuin ruoan perässä lentävät linnut – Saimme sitä tai emme, me vain odotamme.
Koska hakkuut ovat tuhonneet metsästysmaamme, emme voi enää harjoittaa perinteistä elinkeinoamme. Emme myöskään pysty ostamaan viljelypalstaa, sillä meillä ei ole varaa hankkia edes henkilöllisyystodistusta, joka sitä varten tarvittaisiin. Hankimme elantomme valmistamalla saviruukkuja. Pystyn tekemään viikossa kymmenen ruukkua. Aikaisemmin pystyimme tekemään isojen muovikanisterien kokoisia ruukkuja ja saimme hyvin tuloja niistä, mutta nyt ihmisillä on isoja astioita ja muovikanistereita omasta takaa.
Paremmin taloudellisesti pärjääville ihmisille on turha edes mennä kaupittelemaan ruukkuja. Kun kiertelen kylästä toiseen eikä kukaan osta minulta ruukkuja, joudun toisinaan rikkomaan ne, koska en jaksa kantaa niitä takaisin kotiin. Usein lähdemme liikkeelle aamulla kahdeksan aikoihin ja kiertelemme kylästä toiseen iltakahdeksaan asti. Sen jälkeen palaamme väsyneinä kotiin ja joudumme käymään nukkumaan tyhjällä vatsalla.
Toivon, että lapseni voivat jatkaa opintojaan, oppia uusia asioita ja lentää joskus lentokoneilla koulutuksensa ansiosta.
Ymmärrätte varmaan, että elämme hyvin raskasta elämää. Jaamme kerran päivässä puoli kiloa kassavasta tehtyä puuroa viiden lapsen kanssa. Usein syömme sen ilman kalaa tai vihanneksia ja odotamme syödessämme jo seuraavan illan ateriaa. Meidän täytyy pärjätä yön yli sillä ravinnolla mitä onnistumme päivän aikana saamaan. On vain nukuttava kärsivällisesti tyhjällä vatsalla. Me elämme omassa yhteisössämme, eristettyinä, aivan erilaista elämää kuin muut burundilaiset.
Rukoilen, että lasteni ei tarvitsisi elää tällaista elämää. Toivon, että he voivat jatkaa opintojaan, oppia uusia asioita ja lentää joskus lentokoneilla koulutuksensa ansiosta. Jos Jumala jonain päivänä antaa meille batwoille maata, sanomme kaikki yhdessä: ”Oi Jumala, teit meille mahtavan asian ja näytit meille olevasi tosi Jumala.”
