Kirjoittanut
Nuorisotyöntekijä haluaa vaikuttaa niin, että jokainen tuntisi olevansa tervetullut.
Suomalaisissa helluntaiseurakunnissa on jo monin paikoin totuttu espanjankielisyyteen, mutta espanjalainen ihminen on yhä erikoisuus.
– Suomessa on paljon eteläamerikkalaisia. Varsinaisia espanjalaisia en oikeastaan tunne täällä, Kouvolan helluntaiseurakunnan nuorisotyöntekijä Damaris Diaz kertoo.
Monille suomalaisille Espanja on tuttu paikka, ainakin sen matkailun kannalta vilkkaimmat seudut.
– Itse en ole koskaan käynyt esimerkiksi Kanariansaarilla, Diaz kertoo hymyillen.
Olin itse ulkopuolinen. Osaan ehkä kiinnittää asiaan huomiota.
Damaris Diaz, 21, on toiminut vuoden ajan palkattuna nuorisotyöntekijänä Kouvolassa. Sydämellä hänellä on ollut nuorten tukeminen, heidän kanssaan kasvaminen ja samalla monikulttuurisen yhteisön rakentaminen.
Diaz muutti Espanjasta Suomeen 10-vuotiaana äitinsä ja siskonsa kanssa. Elämä kahden kulttuurin välimaastossa alkoi.
– Edelleen koen olevani espanjalainen, en täysin suomalainen. Olen silti sopeutunut hyvin, ja tämä on kotini.
– Olen ottanut omaankin elämään asioita Suomen kulttuurista. Pidän esimerkiksi siitä, miten suomalaiset arvostavat luontoa ja pitävät huolta siitä, ja se on tullut osaksi minuakin.
Diazin täti oli muuttanut Suomeen jo vuosikymmeniä aiemmin ja auttoi myös äitiä ja tyttäriä asettumaan aloilleen. Uuteen ympäristöön sopeutuminen ei kuitenkaan ollut aluksi helppoa.
– En ymmärtänyt mitään, en tuntenut ketään, Diaz kuvailee.
– Espanjassa olin tottunut äänekkäämpään kulttuuriin ja puheliaisiin ihmisiin. Suomessa oli rauhallista, ja se tuntui aluksi oudolta.
Damaris Diazin Espanjan kotiseudut ovat Alzirassa Valenciassa, mutta hän on syntynyt Kataloniassa.
– Ymmärrän kyllä yhä vähän katalaania, mutta en osaa itse juuri puhua kieltä.
Diazin puheesta kuulee vain ajoittain intonaatiosta, että hän on kotosin muualta. Muuten suomen kieli on täysin virheetöntä.
Lähetystyötä voi tehdä Suomessakin.
Damariksen lapsuudenperhe oli helluntailainen. Seurakunnalla oli tärkeä rooli hänen elämässään.
Diaz tunnistaa ilmiön, jossa maahan muuttanut nuori jää kiinni vanhan kotimaan ihmissuhteisiin ja asioihin ja ulkopuolisuuden tunne uudessa maassa vain lisääntyy.
– Teinivuodet olivat minulle hankala vaihe. 17-vuotiaaksi asti kaipasin takaisin Espanjaan, koska minulla ei ollut Suomessa uskovia kavereita. Rukoilimme kyllä äidin kanssa paljon, että saisin sellaisia ystäviä.
Diazit olivat verkon välityksellä pitkään osa espanjalaista seurakuntaa. Seurakuntayhteyttä Suomessa ei syntynyt.
Merkittävä käänne tapahtui, kun nuorisopastori Julia Vuorinen aloitti työn Kouvolassa.
– Julia näki minussa jotain, mitä en itse vielä nähnyt. Hänen ansiostaan sain rohkeutta lähteä mukaan nuorten toimintaan ja myöhemmin myös nuorten tiimiin. Hän oli minulle todella merkittävä henkilö.
Kokemukset seurakunnan nuorisotyössä vahvistivat Damariksen kutsumusta. Kun hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 2023, edessä oli iso päätös: mihin suuntaan jatkaa?
– Hain oikeustieteelliseen, mutta en päässyt. Aloin pohtia muita vaihtoehtoja. Sitten seurakunnasta soitettiin ja kerrottiin, että minua oli ehdotettu nuorisopastorin tehtävään. Rukoilin asiaa ja päätin tarttua haasteeseen. Tunnen olevani oikealla paikalla.
Damaris Diaz vetää Kouvolassa 30–40 nuoren joukkoa. Monet nuorista tuntevat hänet jo entuudestaan.
– Olemme rakentaneet ystävyyssuhteen vuosien varrella. Toisaalta se tuo myös haasteita – rooli on muuttunut kaveruudesta johtajaksi. Olen kuitenkin huomannut, että suhde nuoriin on syventynyt, ja se auttaa minua tukemaan heitä paremmin.
Damarikselle on tärkeää, että nuorten kanssa ei jäädä pelkästään seurakunnan sisälle vaan tavoitetaan myös ulkopuolisia.
– Olemme aloittaneet evankeliointityötä Kouvolassa. Nuorisoporukassamme on myös paljon kansainvälisyyttä, ja se on rikkaus. Haluan, että kaikki tuntevat itsensä tervetulleiksi.
Vaikka Suomi on nykyään Damariksen koti, hänen espanjalaiset juurensa näkyvät arjessa.
– Espanjalaisuudessa pidän erityisesti ihmisten avoimuudesta, iloisuudesta ja vieraanvaraisuudesta. Niitä haluaisin tuoda enemmän suomalaiseenkin kulttuuriin. Esimerkiksi se, että ihmiset kutsuvat toisiaan koteihinsa ja auttavat heti, jos toisella on hätä, on jotain, mitä täällä voisi olla enemmän.
Vaikka kahden kulttuurin välillä tasapainottelu on joskus haastavaa, Damaris näkee siinä myös hyviä puolia.
– Koska itselläni on ollut joskus ulkopuolisuuden tunnetta, olen oppinut kiinnittämään huomiota siihen, että uusien ihmisten olisi mahdollisimman helppo päästä mukaan. Kansainvälinen työ on hyvin tärkeää, ja siinä olen saanut olla palvelemassa niitä, jotka saattavat tuntea ulkopuolisuuden tunnetta.
Diazin unelmat nuorten auttamisesta eivät pysähdy tähän hetkeen.
– Toivoisin, että viiden vuoden päästä voisin yhä tehdä nuorisotyötä. Myös lähetystyö on sydämelläni, mutta uskon, että sitä voi tehdä Suomessakin. Haluan kohdata ihmisiä, jotka muuttavat tänne, ja auttaa heitä löytämään paikkansa. Mutta omista unelmista huolimatta teen sen, mikä on Jumalan suunnitelma, ja menen sinne, mihin hän kutsuu.
Kouvolan seurakunnan tilannetta Diaz kuvailee hyväksi.
– Ylisukupolvisuus on meillä tärkeää, ja se myös näkyy seurakunnassa. Teemme paljon yhdessä, ja seurakunta tukee lapsi-, varkki- ja nuorisotyötä.
– Ylisukupolvisuus näkyy siinä, miten ihmiset tulevat toimeen keskenään. Nuoret myös käyvät esimerkiksi tiistain rukouskokouksissa ja sunnuntain jumalanpalveluksissa.
