Kirjoittanut
Ihmisten hengellinen nälkä rohkaisee Harriet Lohikaria hänen työssään. Mutta työnantajaansa hän suhtautuu kriittisesti, sillä kirkko turvautuu hänen mielestään liiaksi ihmisviisauteen.
Leppävaaran seurakunnan diakoni Harriet Lohikari muistuttaa, että kristittyinä olemme turvassa kaikissa tilanteissa, myös silloin, kun elämä satuttaa. Omassa elämässään hän on saanut sen kokea.
– Inhimillisesti elämäni ei ole mennyt kovin hohdokkaasti, mutta Jumala on pitänyt lupauksensa: olen turvassa. Vaikeissa tilanteissa Jumala on aina lähettänyt avun, Harriet Lohikari sanoo.
2000-luvun alussa Harriet avioitui ja perheeseen syntyi tytär. Liitto päättyi kuitenkin eroon. Pettymys oli suuri, kun mies monien vaiheiden jälkeen halusi erota, eikä rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Nyt vuosien jälkeen he ovat ystäviä, ja yhteinen vanhemmuus toimii. Molemmat ovat löytäneet Jeesuksen anteeksiantavan voiman ja ovat sen turvin kyenneet myös selvittämään eronsa syitä ja antamaan toisilleen anteeksi.
– Ymmärrän kyllä, että Jumala riisuu, mutta nämä ovat olleet kipeitä asioita.
Nykyään Harriet asuu kahdestaan abiturienttityttärensä kanssa. Perheen ilona on myös 9-vuotias bichon frisé Helmi. Harrietin aikuinen poika nuoruuden avioliitosta asuu jo omillaan.
Jumalan etsintää
Koettelemuksistaan huolimatta Harrietin olemus on iloinen ja valoisa. Valon lähteestään, Jeesuksesta, hän puhuu mielellään. Pelastajansa hän oppi tuntemaan alle parikymppisenä. Harriet syntyi kuusilapsisen perheen toiseksi nuorimmaisena lapsena. Isä oli kokenut jossain vaiheessa voimakkaan herätyksen ja liittynyt helluntaiseurakuntaan. Lohikarien perheessä lapsia ei kastettu eikä rippikouluja käyty, vaikka äidillä olikin hiljainen luterilainen usko.
Pikku-Harriet oli isänsä silmäterä, niinpä isän kuolema Harrietin ollessa vain neljävuotias jätti pikkutytön sydämeen syvän isän kaipuun.
Harriet kertoo kokeneensa perheessään tiettyä ulkopuolisuutta. Äidilläkään ei ollut oikein aikaa toiseksi nuorimmaiselle lapselleen, sillä perheeseen oli juuri ennen isän kuolemaa syntynyt vielä pikkuveli. Kuuden lapsen perheen arjen ja äidin harteille kaatuneen perheyrityksen pyörittäminen veivät äidin ajan ja voimavarat.
– Olin ahdistunut nuori, vaikka ulkopuolisista varmaan näytti, että elin normaalia nuoren elämää. Etsin Jumalaa, mutta en tuntenut ketään uskovaa, jonka kanssa olisin voinut keskustella Jumalasta.
Harrietin vanhin sisko, joka asui Sveitsissä, kertoi kerran Suomessa vieraillessaan tulleensa uskoon. Se oli Harrietille vahva todistus, sillä vaikka perheen isä oli ollut uskossa, hänen jättämänsä hengellinen perintö oli ristiriitainen. Se, että sisko saattoi antaa isälleen anteeksi ja ryhtyi vielä saman tien kulkijaksi kuin isä, oli Harrietille vahva todistus Jumalan olemassaolosta. Siskonsa innostamana Harriet lähti vuodeksi Sveitsiin Zürichiin au pairiksi.
Uskoon ja kirkon jäseneksi
Sveitsissä hän näki erityisen unen. Siinä Jeesukseen uskonut, nyt jo edesmennyt ukki oli tarttunut häntä kädestä ja sanonut, että ”Jeesus elää”. Vielä herätessään Harriet oli tuntenut käden lämmön.
– Uskoin, että Jumala on, mutta en ymmärtänyt, miten voisi tulla uskoon. En myöskään ollut varma, kelpaanko Jumalalle, sillä olin tehnyt elämässäni kaikenlaista. Minusta kaikki uskovat näyttivät niin puhtailta ja hyviltä ihmisiltä, Harriet kertoo.
Kerran ollessaan huoneessaan Zürichin liepeillä Harriet alkoi kirjoittaa ylös tekemiään syntejä. Täysiä paperiarkkeja tuli useita. Syntejään tunnustaessaan hän oli huokaissut Jumalalle: ”Tässä olen, en ole kiltti tyttö, mutta haluan lähteä sinua seuraamaan.”
– Koin, että Jumala kuuli minua, sillä oloni oli rauhallinen.
– Aloin lukea Raamattua ja se alkoi vähitellen avautua. Tuntui mahtavalta, kaikkien ahdistavien vuosien jälkeen.
Palattuaan Suomeen Harriet halusi mennä raamattukouluun. Erään kokeneen kristityn suosituksesta hän päättyi pyrkimään Suomen Raamattuopiston kolmen kuukauden raamattukurssille. Luterilaista kirkkoa kohtaan hänellä oli ennakkoluuloja, sillä hän oli elänyt ilmapiirissä, jossa ajateltiin kirkossa olevan liikaa leipäpappeja. Raamattuopisto tuli kyseeseen, sillä se ei edustanut kirkkoa. Harriet ei edelleenkään kuulunut kirkkoon, mutta kasteen hän oli saanut – upotuskasteen.
Kerran hän oli jäänyt viikonlopuksi Raamattuopistolle ja oli ihmetellyt huomatessaan opiston jumalanpalveluksessa luterilaisen jumalanpalveluksen tunnusmerkit: pappien albat, liturgisen kaavan ja niin edelleen. Hän oli jumalanpalveluksen jälkeen mennyt opettaja Martti Huhtisen puheille, joka oli kysynyt, oliko Harriet kastettu ja konfirmoitu. Konfirmointi saatettiin suorittaa, sillä raamattukurssi riitti oppimääräksi konfirmoinnille.
– Silloin liityin kirkkoon.
Pari vuotta myöhemmin ollessaan Israelissa kibbutsilla Harriet koki katsellessaan yörukousvuorossa kohti Jerusalemia, että Jumala kutsui häntä Jumalan valtakunnan työhön. Siihen meni vielä tovi ennen kuin askel siihen suuntaan toteutui.
Jumalan kaipuuta ja rakkauden nälkää
Vuonna 1999 Harriet valmistui diakoniksi. Hän on iloinen, että päälle kolmikymppisenä uskaltautui irrottautumaan turvallisesta työstä ja lähti jälleen opiskelemaan. Nuorena tuli käytyä vain kauppakoulu. Ennen opintojaan hän työskenteli kymmenen vuoden ajan myymälänhoitajana perheyrityksessä, jonka omistaa nykyään hänen veljensä.
– Lähdin ensin opiskelemaan lähihoitajaksi erikoistuen mielenterveystyöhön. Huomasin tykkääväni opiskelusta ja uskaltauduin hakemaan ammattikorkeakouluun Diakiin.
Leppävaaran seurakunnassa Harriet on työskennellyt jo yli 15 vuotta. Hän on kiitollinen työstään, jossa hän voi välittää rohkaisua ja toivoa kohtaamilleen ihmisille.
– Kutsumukseni diakonina on olla rinnalla kulkija. Pidän etuoikeutena sitä, että voin konkreettisesti auttaa ihmisiä heidän kriiseissään. Se voi olla muun muassa kuuntelemista, taloudellista avustamista, yhdessä asiakkaan kanssa velkaneuvontaan menemistä tai rukousta.
Harrietin työala diakonina on mielenterveystyö.
– Käytännössä se tarkoittaa, että ohjaan esimerkiksi erilaisia ryhmiä. Niissä keskeistä on hyvinvoinnin edistäminen, mutta diakonina minulla on aina hengellisyys työssäni mukana.
Aion kritisoida kirkontoimijoita niin kauan kuin on aihetta
Harriet kertoo kohtaavansa työssään paljon tavallisia ihmisiä, joilla on Jumalan kaipuuta ja rakkauden nälkää. Se rohkaisee ja auttaa jaksamaan.
– Kun voi kertoa ihmisille, että kaikesta huolimatta elämällä on tarkoitus ja jokainen ihminen on arvokas ja Jumalan rakastama. Kun ihmiset ovat menettäneet paljon, he pystyvät myös ottamaan vastaan Jumalan rakkautta. Todella moni on myös löytänyt Jeesuksen ja moni on tullut sanomaan, että on alkanut lukea Raamattua, kun olen siihen rohkaissut.
– Moni on ottanut todesta sen, että Jeesus on ainoa toivo.
Tyytyväisyyttä työhön tuo myös hyvä tiimi.
– Työkavereista olen kiitollinen. Töihin on mukava tulla.
Kirkon ongelmana ympäripyöreys
– Muuten kirkossa on välillä hämmentävää olla, Harriet pohtii.
Hän kertoo arvostansa diakonin työtä, mutta toteaa samaan hengenvetoon, ettei kirkko oikein hahmota ydinsanomaansa ja miten sitä voisi pitää esillä.
– Evankeliointi on turhan vierasta nykykirkolle, ainakin täällä Etelä-Suomessa.
– On keskitytty liikaa ihmisviisauteen, sen sijaan, että opetettaisiin Raamatun syvällisiä totuuksia ja avattaisiin ihmisille uskon salaisuuksia.
Harrietin mukaan raamatunopetus on typistynyt monella papilla sakramentteihin, jolloin kaste ja ehtoollinen korvaavat monen seurakuntalaisen kohdalla Jeesuksen sisäisen tuntemisen.
– Toivon jatkuvien raamatunopetusluentojen palaavan pappien työkuvaan.
Harriet Lohikari näkee kirkon ydinongelmaksi kohtalo-uskon ja ympäripyöreän ajatuksen siitä, että kaikki järjestyy.
– Vaikka Jumala antaa uskon lahjana, sen verran pitää olla itse aktiivinen, että antautuu sille Opetuslapsen tulisi kasvaa uskossaan, päämäärä ei ole syödä vauvan ruokaa loputtomasti. Silti uskon varassa saa levätä.
Myös sokea usko lapsikasteen peruuttamattomuuteen ja kantavuuteen yli kuoleman, vaikka elämässään vähättelisi Jeesusta omana pelastajanaan, on Harrietin mielestä ongelmallinen. Hän muistuttaa Jeesuksen sanoista, joiden mukaan kaste ja usko pelastavat (Mark. 16:16).
Harriet ottaa rohkeasti kantaa kirkossa havaitsemiinsa epäkohtiin, ja kritisoi epäraamatullisina pitämiään näkemyksiä, joita esimerkiksi pääkaupunkiseudun seurakuntalehti toisinaan tarjoilee. Liittyvät ne sitten tarot-kortteja työssään käyttävään pappiin tai papin pohdintoihin helvetistä symbolisena paikkana.
– Aion kritisoida kirkontoimijoita niin kauan kuin on aihetta, hän sanoo hymyillen.
