Kirjoittanut
Didrichsenin taidemuseon ja säätiön perustajat uskoivat, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Heidän pojalleen Peter Didrichsenille ”jaettu ilo” tarkoittaa museon toiminnassa myös hengellisten aiheiden jakamista taiteen välityksellä.
Helsingin Kuusisaaressa, meren rannalla, seisoo raamikas rakennus, jonka puitteet heijastelevat ympäröivää luontoa. Sisäpihan uima-altaan pinta heijastaa taivasta ja suuret ikkunat peilaavat pihan mäntyjä. Villa Didrichsenissä on helppo nähdä museon perustajien, taideharrastajien Gunnar ja Marie-Louise Didrichsenin alkuperäinen visio: he toivoivat paikasta tulevan kaiken kauniin tyyssija.
Villa Didrichsen perustettiin alun perin perheen kodiksi: Gunnar ja Marie-Louise muuttivat sinne neljän lapsensa kanssa vuonna 1958. Pariskunnan yhteinen intohimo oli taiteen keräily, ja pian heidän taidekokoelmansa kasvoi niin suureksi, että ystävä ehdotti heille illallisen äärellä taidegallerian avaamista.
Ideasta ei tuona iltana keskusteltu sen enempää, mutta samassa pöydässä istui myös talon suunnitellut arkkitehti Viljo Revell, joka ilmestyi yllättäen viikkoa myöhemmin Didrichsenien ovelle mukanaan ensimmäinen luonnos lisäsiivestä, jossa taidetta voitaisiin esitellä koko kansalle. Lisäsiipi rakennettiin ja säätiö perustettiin.
Peter Didrichsenin mukaan vanhemmilla oli alusta saakka selkeä kantava teema.
– Museo on perustettu rakkaudesta taiteeseen ja halusta jakaa se muiden kanssa, hän kiteyttää.
Museosta tuli suosittu vierailukohde aina presidenttejä myöten. Presidenttipari Urho ja Sylvi Kekkonen olivat mukana museon virallisissa avajaisissa 1965, ja Peter muistelee, kuinka Kekkosen pitkä jenkkiauto ilmestyi sen jälkeen usein museon pihalle ilman ennakkovaroitusta.
Peter on ollut perheen neljästä lapsesta eniten kosketuksissa museoon ja on vaikuttanut pitkään säätiön hallituksen jäsenenä sekä museonjohtajana. Myös hänen vaimonsa Maria tutustui museon toimintaan jo nuorena.
– Ensikosketukseni museoon oli vuonna 1975 Reidar Särestöniemen näyttely, josta äitini oli hyvin innoissaan, ja tulimme käymään täällä. En tietenkään siinä vaiheessa aavistanut tulevaa, nykyisin museonjohtajana toimiva Maria hymyilee.
Muutosten vuosikymmen
Marie-Louise Didrichsen menehtyi 1980-luvulla ja hänet haudattiin museon pihaan. 90-luvun alussa Peter Didrichsen oli töissä perheyrityksessä ja toimi säätiön hallituksessa, kun hänen isänsä menehtyi. Peter joutui päätöksen eteen: mihin panostetaan?
– Museo oli tuolloin auki vain kahtena päivänä viikossa. Aika luonnostaan tuli päätös, että tärkeintä on jakaa taidetta kaikkien nähtäväksi. Nykyään olemme auki kuutena päivänä viikossa.
90-luvulla museosiiven lisäksi osa kodista avattiin museokävijöille, ja museo alkoi panostaa monipuoliseen näyttelytoimintaan. Myös puoliso Maria tuli mukaan museon toimintaan.
Peterin vanhempien harrastus, hyvän taiteen hankkiminen, sai jäädä prioriteeteissa toiselle sijalle. Silti säätiö ostaa edelleen satunnaisesti taidetta, pääosin elossa olevilta ja nuorilta taiteilijoilta, kuten perustajajäsenetkin aikanaan tekivät.
Aukioloaikoihin satsaaminen on kannattanut: museossa on vieraillut vuosittain noin 50 000–70 000 kävijää. Vuonna 2023 tehtiin uusi kävijäennätys: 80 000 kävijää.
90-luvun lopulla mullistusten vuosien aikana kävi vielä yksi käänne: Peter tuli uskoon ja sai kutsun kertoa evankeliumia taiteen kautta.
Tavoittamisen mahdollisuuksia
Olemme hengellisessä kokouksessa vanhassa elokuvateatterissa. Penkkirivejä ylös nousee pastori, jolla on viesti Peter Didrichsenille. Pastori itse ei täysin ymmärrä sanomaansa, mutta Peterin mieleen se painuu kirkkaasti.
– Jeesus sanoo, ettei ole sattuma, että hän on laittanut sinut tämän kaiken haltijaksi. Hän tulee käyttämään sitä suunnitelmassaan ja näyttää sinulle itse, miten.
Nämä sanat ovat myöhemmin käyneet toteen. Eräs johdatuksen hetki oli, kun vuonna 2007 järjestetty Elin Danielson-Gambogin taidenäyttely ”loksahti” paikalleen. Hänen tekemästään alttaritaulusta Kristus Getsemanessa tuotiin suuri jäljennös museoon.
Taulussa on kuvattuna Jeesus polvillaan katsoen hieman alistuvasti ylöspäin, ja taivaasta lentää enkeli malja kädessään. Jeesus on Getsemanessa pyytänyt kolme kertaa, että tämä malja otettaisi häneltä pois, mutta myös kolmesti rukoillut: tapahtukoon sinun tahtosi.
– Olin ajamassa töistä kotiin aurinkoisena päivänä ja aloin kysellä Jumalalta, haluaako hän tuoda tämän tarinan kerrottavaksi kaikille museovieraille. Samassa näin taivaalla suuren, kirkkaan enkelihahmon. Ajoin pihaan, ja vasta kun sammutin moottorin, valo sokaisi minut hetkeksi. Siitä ymmärsin, että se oli Jumalan tahto. Opastetuissa kierroksissa 11 000 ihmistä kuuli kertomuksen Jeesuksesta Getsemanessa.
Toinen ihmeellinen tapaus oli syksyllä 2023 alkaneen näyttelyn ajoitus. Suomenjuutalaisen Rafael Wardin värejä hehkuva 95-vuotisnäyttely ajoittui maailmanaikaan, jossa Pyhällä maalla käydään sotaa. Wardin teoksissa on paljon raamatullisia aiheita. Viimeiseksi jääneessä teoksessa Daavid ja Goljat aseista tulee kukkia.
– Se oli hänen viestinsä. Hän maalasi taulua keskiviikkona ja kuoli seuraavana lauantaina.
Kirjoitushetkellä Wardin näyttelystä oli tulossa museon toiseksi suosituin näyttely. Se sulkeutui tammikuun 2024 lopussa.
Jumalan kutsu ja perustajien perintö
Peter Didrichsen näkee museon menestyksessä Jumalan kädenjäljen. Jumalan antama kutsu on yhdistynyt vanhempien alkuperäiseen missioon.
– Ensimmäisessä saamassani profetiassa ei ole puhuttu vanhemmistani. He eivät minua asettaneet tälle paikalle, vaan se oli Jumala itse.
Silti Peter ja Maria alleviivaavat perustajien perintöä ja kunnioitusta heitä kohtaan, kun puhutaan siitä, mitä he haluavat itse jättää jälkipolville. Gunnar ja Marie-Louisehan ovat edelleen läsnä Villa Didrichsenissä, he muistuttavat.
Perustajien viimeinen leposija tosiaan on museon pihalla, merenpuoleisessa rinteessä. Ennen kuolemaansa Marie-Louise osti itselleen hautamuistomerkiksi Arvo Siikamäen veistoksen nimeltä Tyhjä hauta. Aikojen saatossa lintu on tiputtanut sen viereen tammenterhon. Siitä kasvanut puu ei ole kasvanut suoraan ylöspäin kuten muut, vaan suuri oksa on kaartunut hautapaikan – ja Tyhjän haudan – ylle.
Viivi Niemenmaa
Kirjoitus on julkaistu Sansa-lehdessä 1/2024.
