Kirjoittanut
Onko vanhemmilla oikeus päättää elämästä ja kuolemasta? Saksalainen draamaelokuva 24 viikkoa pohtii vanhempien oikeutta kehitysvammaiseksi todetun lapsen abortoimiseen.
Viime helmikuussa maailman ensi-iltansa Berliinin elokuvafestivaaleilla saanut elokuva 24 viikkoa sai katsojansa kyyneliin, kertoo uutissivusto The Local. Realistisuuteen pyrkivä elokuva heijastelee Saksan todellisuutta, jossa 90% poikkeavista raskauksista päättyy raskaudenkeskeytykseen. Elokuva sai vastikään Suomen ensi-iltansa.
Raskaana oleva standup-koomikko Astrid (Julia Jentsch) ja hänen managerinaan toimiva miehensä Markus (Bjarne Mädel) elävät onnellista perhe-elämää yhdeksänvuotiaan tyttärensä Nelen (Emilia Pieske) kanssa. Raskauden edetessä vanhemmat saavat tietää, että heidän odottamallaan lapsella on Downin syndrooma. Myöhemmin uutisia tulee lisää: lapsella on lisäksi vakava sydänvika, joka johtaisi isoihin ja vaikeisiin leikkauksiin.
Alkaa armoton päänsisäinen kamppailu elämästä ja kuolemasta. Onko syntyvän lapsen elämä elämisen arvoista? Kärsiikö lapsi, jos hän syntyy sairaana ja vammaisena? Jaksaako perhe kaiken ylimääräisen stressin? Millainen elämä lapsella tulisi olemaan? Ja lopulta kaikkein vaikein kysymys, jonka elokuvan ohjaaja Anne Zohra Berrached on halunnut elokuvallaan kysyä: onko vanhemmilla oikeus päättää saako heidän lapsensa elää vai kuolla?
Ohjaaja kertoo European Film Awardsin sivuilla, ettei itse ole halunnut elokuvallaan ottaa kantaa abortin puolesta tai vastaan. Hän kuitenkin toivoo aborttia vastustavien katsojien pystyvän seuraamaan päähenkilön tarinaa tunteiden tasolla. ”Kyseessä on äärimmäinen tilanne, joka johtaa äärimmäiseen ratkaisuun”, ohjaaja tarkentaa.
Realistinen kuvaus perustuu faktoihin
24 viikkoa pyrkii kerronnassaan realistisuuteen eikä se tarjoile vastauksia tarjottimella. Vanhempien käymä kamppailu näkyy ensisijaisesti dialogien sijaan näyttelijäntyön ja kuvallisen kerronnan avulla. Keskustelujakin käydään, mutta kaikkea ei avata sanallisesti. Perheen tilannetta monimutkaistaa Astridin esiintyminen julkisuudessa. Raskauden päättyminen ei jäisi kenellekään epäselväksi, sillä raskaus on jo pitkällä ja kaikilla tiedossa.
Berrached onnistuu kuvaamaan aborttiin liittyvät toimenpiteet realistisesti ja tunnepitoisesti. Elokuvan käsikirjoitus perustuu tutkimuksiin, tilastoihin, faktoihin ja haastatteluihin. Ohjaaja haastatteli paria, joka päätyi tekemään abortin 26:lla raskausviikolla. Hän myös nauhoitti keskusteluja muun muassa lääkäreiden ja kätilöiden kanssa.
Haastattelujen pohjalta syntyi fiktiivinen käsikirjoitus yhdessä kirjailija Carl Gerberin kanssa. Jotkin haastattelujen dialogit tai jopa kokonaiset kohtaukset muuttuivat ohjaajan tulkinnan kautta osaksi käsikirjoitusta. Berrached on omien sanojensa mukaan halunnut sekoittaa faktaa ja fiktiota, kertoa fiktiivisen henkilön kautta tilanteen, joka on todellisuutta monille naisille.
Elokuvassa nähdään myös tiettävästi ensimmäisenä valkokankaalla HD-tasoista kuvaa oikeasta kohdussa olevasta sikiöstä. Aidot kuvat korostavat sikiön olevan elävä olento äidin sisällä.
Abortti mahdollinen lähellä laskettua aikaa
Elokuvan nimi 24 viikkoa viittaa raskauden ajankohtaan, jossa Astrid tekee päätöksensä. Saksan aborttilainsäädännön mukaan yli 12 viikkoa kestäneen raskauden keskeyttäminen on mahdollista naisen fyysisen tai henkisen terveyden romahtamisen ehkäisemiseksi. Mielenterveydelliseksi riskiksi voidaan katsoa esimerkiksi tilanne, jossa sikiö on epämuodostunut ja yleiseksi terveysriskiksi epäsuotuisa yhteiskunnallis-taloudellinen tilanne. Periaatteessa on mahdollista abortoida sairas tai kehitysvammainen lapsi hyvinkin lähellä laskettua aikaa. Periaatteellista yläaikarajaa ei ole. Yli 20 viikkoa kestäneen raskauden keskeytystä kutsutaan myöhäiseksi.
Käytännössä monet saksalaislääkärit kieltäytyvät tekemästä aborttia 20:n raskausviikon jälkeen. Sen ikäisinä ennenaikaisesti syntyneet vauvat saattavat pysyä elossa kohdun ulkopuolella. Noin 24:ltä raskausviikolta alkaen lapsen todennäköisyydet selvitä myös kohdun ulkopuolella ovat vielä huomattavasti suuremmat.
Myöhäisten viikkojen abortointi tapahtuu useimmiten antamalla sikiölle ensin sydämen pysäyttävä injektio. Niin voidaan varmistaa, että äidin synnyttämä lapsi on varmasti kuollut tullessaan ulos äitinsä kohdusta ja vältetään tilanne, jossa lapsi hengittää itse omilla keuhkoillaan eikä kuole aborttitoimenpiteeseen.
Suomessa myöhäisimmät raskaudenkeskeytykset voidaan suorittaa raskausviikolla 24 sikiön vaikean sairauden tai rakenteellisen poikkeavuuden takia. Aborttilaissa oleva 24 viikon takaraja on määritelty vuonna 1992. Sen jälkeen keskosten hoitoon liittyvä tekniikka on kehittynyt merkittävästi ja alle 24-viikkoisena syntyneellä keskosella voi olla mahdollisuus jäädä henkiin.
Moraalin ja tieteen kehityksen konflikti
Berrached on kiinnostunut moraalisesta dilemmasta, joka syntyy modernin lääketieteen kehittyessä: ”Meidän täytyy vakuuttaa itsemme yhä uudestaan ja uudestaan ja jatkuvasti puolustaa mitä olemme saavuttaneet. Meidän on väitettävä, että se mitä tapahtuu ei ole vain teknisesti mahdollista, vaan että se on myös se, mitä haluamme.”
Berrached viittaa epäilemättä paitsi raskaudenkeskeytysmenetelmien kehittymiseen, myös kromosomipoikkeavuuksien aiempaa tarkempaan seulontaan. Saksassa otettiin vuonna 2012 käyttöön entistä tarkempi menetelmä kromosomipoikkeavuuksien havaitsemiseksi. Tulokset ovat entisiä testausmenetelmiä luotettavampia ja tutkimustapa aiemmista poiketen sikiölle täysin turvallinen. Testin luotettavuudeksi on arvioitu peräti 99%. Sama äidiltä otettavaan verinäytteeseen perustuva ns. NIPT-testi on käytössä myös Suomessa.
Down-ihmisten hävittämistä?
Uuden menetelmän lanseeraaminen herätti Saksassa vilkasta keskustelua. Ihmisoikeusryhmittymät, uskonnolliset organisaatiot sekä Down-ihmiset vetosivat oikeustuomioistuimiin estääkseen uuden testin käyttöönoton. Heidän mielestään testauksella ei ollut tarpeellisia lääketieteellisiä tai terapeuttisia tarkoitusperiä, sillä sen perusteella voidaan havaita sikiöllä ainoastaan trisomiat 13, 18, sekä 21. Kritisoijat syyttivät testillä pyrittävän tekemään geneettistä valintaa ja erottamaan ne, joilla on Downin syndrooma.
Down Syndrome Info– keskuksen johtaja tohtori Elzbieta Szczebek uskoo vanhemmilla olevan oikeus saada tietää lapsensa terveydentila. Hänen edustamansa organisaatio on silti huolissaan NIPT-testauksen suosiosta alle 35- vuotiailla naisilla. ”Vastustamme ehdottomasti testin tarjoamista kaikille naisille – nuorillekin äideille”, hän sanoo. ”Vastustamme myös sitä, että kehitysvammaiset ihmiset, erityisesti Down-ihmiset, kitketään pois tässä prosessissa.”
Historiallinen taakka
Keskusteluun vaikuttavat omalta osaltaan Saksan historian synkät käänteet suhteessa kehitysvammaisiin. Natsi-Saksassa tapettiin arviolta 200 000 kehitysvammaista ja mielenterveysongelmista kärsivää ihmistä, monet heistä vauvoja ja lapsia. Useimmat lapset tapettiin joko lääkkeiden yliannostuksen tai nälkiinnyttämisen kautta terveydenhoitohenkilökunnan toimesta.
Vuonna 2014 Berliiniin pystytettiin muistoseinä Natsi-Saksan kehitysvammaisille ja sairaille uhreille. Historiaa muistetaan häveten. Silti maassa keskeytetään noin 90% raskauksista, joissa sikiöllä havaitaan jokin poikkeama, kuten Downin syndrooma.
Erään perheen todellinen tarina
Berrached pyrki elokuvallaan kertomaan fiktiivisen tarinan kautta todellisesta elämästä. Erään tositarinan kertoo uutissivusto Zeit Online.
Saksalainen Lisa (nimi muutettu) on kokenut myöhäisen abortin kuudennen raskauskuukauden alussa. Lisan Down-diagnoosin saanut poika Luca olisi tänä vuonna kahdeksanvuotias, jos perhe olisi päättänyt pitää lapsen. Ajatus Lucasta hallitsee Lisan ajatuksia yhä edelleen.
Lisa ja hänen miehensä Richard (nimi muutettu) eivät saaneet juuri tukea lähipiiriltä. Päinvastoin he tunsivat painostusta raskauden keskeytykseen. Lisan saatua tietää diagnoosista, hän soitti äidilleen, joka kysyi, milloin asia hoidetaan pois päiväjärjestyksestä. Richardinkin vanhemmat pohtivat: ”Tällaista ei tarvitse tapahtua enää nykyään.”
Aborttipäätöksen tekeminen oli vanhemmille vaikeaa, ja he miettivät oikeaa ratkaisua viime hetkiin saakka. He kuitenkin päätyivät aborttiin.
Toimenpiteen jälkeen Richard oli hetken kaksin poikansa ruumiin kanssa sairaalahuoneessa. Luca makasi pienessä korissa kankaaseen kiedottuna. Richard mietti: ”Hän näyttää minulta: hänen hiuksensa, hänen kasvonsa, hänen jalkansa, polvensa ja kätensä.” Richard itki, aneli anteeksiantoa ja huusi epätoivoissaan.
Lisa ja Richard kuvaavat elämän muuttuneen radikaalisti operaation jälkeen. He tunsivat syyllisyyttä: ”Me tapoimme hänet. Se oli Luca, ei lapsi, jolla on Downin syndrooma, vaan meidän poikamme, jonka tapoimme.” Lisa tiesi, että Lucan tappaminen oli väärin.
Joissain sairaaloissa abortoidut sikiöt poltetaan kuten vaikkapa ihmisiltä poistetut kudokset tai elimet. Lisa halusi kuitenkin järjestää pojalleen hautajaiset.
Lisan elämä muuttui täysin ja hän oli oman syyllisyytensä vanki. Arki alkoi muuttua vaikeaksi ja Lisa teki vain sen, mikä oli pakollista. Hän vetäytyi muista ihmisistä. Heidän vanhempi poikansa kärsi äitinsä huonosta voinnista. Pari vuotta elämä tuntui merkityksettömältä. Lopulta Lisa sai otteen elämästään. Hän antoi itselleen luvan surra, muttei enää antanut surun hallita elämäänsä. Syyllisyyden tunteet kuitenkin jäivät.
Elzbieta Szczebekin näkemyksistä raportoi uutissivusto DW.
Elokuva 24 viikkoa on nähtävissä Finnkinon elokuvateattereissa.
