Kirjoittanut
Eero Huovinen kertoo tuoreessa kirjassaan, että hänen isänsä piti Helsingin hiippakunnan piispan virkaa vähäpätöisenä lääninrovastin virkana – ainakin Turusta päin katsottuna. Helsingin piispa pojasta kuitenkin tuli, lähes 20 vuodeksi.
Perjantaina 30. syyskuuta julkaistaan Helsingin piispa emeritus Eero Huovisen muistelmat Sielujen puolustaja – Piispana Helsingissä (WSOY). Kirjassaan Huovinen muistelee omalla persoonallisella tavallaan työn vaiheita lähtien päätöksestä hakea piispan virkaan aina sen monenlaisiin hetkiin kansakunnan tragedioiden tai kirkon kiistojenkin keskellä.
Radio Dein Kai Kortelaisen Herätys!-aamulähetyksen haastattelussa (29.9.2022) Eero Huovinen kertoi kirjansa nimestä Sielujen puolustaja. Nimi nousee Martti Lutherin käyttämästä lausahduksesta, että piispan tehtävä on olla ”Kaikkien sielujen puolustaja Saatanaa vastaan”.
– Lutherhan oli aika raikuli puheissansa. Lause jäi minulle mieleen sieltä kolmenkymmenen vuoden takaa, ja nyt kun rupesin kirjoittamaan, se palasi uudelleen mieleen ja halusin pitää sitä kirjan alussa esillä, Huovinen kertoo.
– Piispa on ensinnäkin kaikkia varten. Ei voi valita vain joitakin ystäviä tai samanmielisiä kavereita ympärilleen. Hänen tulee olla sieluja varten eli ihmisen hengellistä elämää ja uskonnollista elämää varten. Kirkko on perimmältään Jumalaan uskomisen paikka ja sielun asiaa ei pitäisi panna syrjään.
Huovinen korostaa, että piispan kuuluu puolustaa ihmisiä, olla ihmisen sielun puolella. Saatanaa vastaan.
– En minä ajattele, että se Saatana mikään sellainen sarvipää on kuten saduissa usein kuvataan. Minulle sielunvihollinen on pahan personoituminen. Paha on sillä tavalla vaikea ja raskas asia, että se hallitsee koko maailmaa ja joskus tuntuu, että pahalla on myös oma persoonansa. Pitäisin tärkeänä, että paha otetaan todesta eikä siitä pyritä liian helposti pääsemään yli. Mutta vastustaa pitää kyllä.
”Masennus ja ylpeys ovat molemmat kiusauksia, jotka ovat koko ajan läsnä. Mulla on ollut taipumusta välillä masennukseen ja alakuloon.”
Nikealainen uskontunnustus sanoo, että Jumala on kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja. Jos haluaa olla Jumalan asialla, pitääkö kristityn ja piispan olla kaikkien asialla?
– Kyllä minusta pitää. Siihen on oikeastaan aika yksinkertainen perustelu. Jos kerran uskomme siihen, että Jumala on kaiken luoja, niin ei silloin maailman ja ihmisten todellisuuden pidä olla kristityille vieras. Pitää elää keskellä elämää ja keskellä maailmaa ja ottaa todesta kysymykset, joita ihmisillä on mielessä – ja myös se yhteiskunta ja sosiaalinen elämä, joka on meidän ympärillämme. Sitä maailmaa vartenhan me olemme olemassa emmekä itseämme varten, Eero Huovinen muistuttaa.
– Tietysti pitää sitten vähän varoa, ettei ole mikään tuuliviiri, joka menee kaikkien tuulten pyrähdysten mukana ja muuttaa väriänsä ja ajatuksiansa sen mukaan, mitä ihmiset toivovat. On toinen puoli tätä kaikkia varten olemisessa, että säilyttää tietoisuuden siitä, mikä on minun kutsumukseni ja mihin minä olen sitoutunut.
Helsingin piispaksi isän ohjetta uhmaten
1990-luvun alussa Huovisen isä, Turun tuomiorovasti Lauri Huovinen arvosteli pojalleen, että Helsingin piispaksi hänen ei kannata lähteä. Se oli isän mielestä Turusta katsottuna sivussa oleva lääninrovastin virka, johon ei pidä suostua. Helsingin hiippakunnan Piispa Eero Huovisesta kuitenkin tuli, ehkä isän ohjetta uhmaten?
– Minua enemmänkin huvitti isän ohje. Hän oli aika ylpeä siitä, että oli Suomen kansallispyhäkön pappi, Turun Tuomiokirkon tuomiorovasti ja kirkkoherra. Hän katsoi asiaa omalta kannaltansa. Minä olin helsinkiläispoika ja olin taas hyvin iloinen siitä, että olin helsinkiläinen.
Helsinki ja helsinkiläisyys näkyy piispa emerituksen huomenna ilmestyvässä kirjassa. Hän kirjoittaa, että helsinkiläisyys oli kenties sekä etu että haitta:
”Kokenut kirkolliskokousedustaja professori Seikko Eskola arveli useasti, että kirkolliskokouksessa monet hankkeet joutuivat vastatuuleen, jos niissä havaittiin tai haistettiin pääkaupunkilaisuutta. Yritin varoa meidän stadilaisten syntinä pidettyä rehvakkuutta. On vino kuvitelma, että kaikki viisaus asuisi etelän valopäiden nupissa.”
Nöyryyden ja ylpeyden tasapaino
Eero Huovinen kirjoittaa kirjassaan, että ”jos haluaa olla Kaikkien sielujen puolustaja Saatanaa vastaan, joutuu yhtä aikaa mahdottoman ja välttämättömän tehtävän eteen. Se, mitä eniten tarvitaan, on nöyrä rohkeus. Jos on vain nöyrä, silloin voi panna pillit pussiin ja juuttua asemiin. Jos on vain rohkea, itsetyytyväisyys ja ylpeys voivat saada vallan.”
Nämä asiat ovat olleet läsnä myös Huovisen omassa elämässä.
– Se on varmaan niin, että olen kokenut välillä ajaneeni toisella puolella tietä ojaan ja välillä toisella puolella. Masennus ja ylpeys ovat molemmat kiusauksia, jotka ovat koko ajan läsnä. Mulla on ollut taipumusta välillä masennukseen ja alakuloon.
Huovinen miettii kirjansa lopussa, onko hän saanut elämässään lopulta oikeastaan mitään aikaan.
– Toisaalta joskus tahtoo myös ylpeyden kiusaus tulla esiin. Ehkä se ylpeyden kiusaus on vähän vaarallisempi, ja masennuksen kanssa jotenkin selviää, Huovinen miettii.
Emerituspiispa kertoo Radio Dein haastattelussa myös omasta terapiastaan, joka on ollut hänelle aikoinaan tärkeää.
– Myöhemminkin sitten olen virassa ollessani saanut käydä työnohjaajan tai mentorin luona. Se auttoi aika paljon, kun ei tarvinnut virassa ja muiden ihmisten läsnä ollessa riehua. Sai purkaa omia kysymyksiään ja ahdistuksiaan luottamuksellisessa suhteessa henkilöön, jolla oli hyvä koulutus kuuntelemiseen.
Terapian yksityiskohtaisia syitä Huovinen ei avaa. Mutta hänen mukaansa taustalla olivat muun muassa epävarmuus, omien tunteiden tai taipumusten hillintä ja joskus jopa suuttumuksen purkaminen. Oli hyvä, kun niitä ei tarvinnut kaataa työtovereiden tai seurakuntalaisten niskaan.
Kuka Kirill oikein on?
Kirjassaan Eero Huovinen muistelee aikaa ja keskusteluja päättäjien, muun muassa presidentti Mauno Koiviston kanssa. Esiin nousee myös ajankohtainen hahmo, Venäjän ortodoksisen kirkon nykyinen patriarkka Kirill. Huovinen kysyy kirjassaan, kuka Kirill oikein on?
Silloinen Smolenskin ja Kaliningradin metropoliitta Kirill istui Eero Huovisen piispanvihkimyksessä huhtikuussa 1991 eturivissä, ja yhteyttä miehet pitivät tutustuttuaan paljonkin sekä Suomessa että Venäjällä.
– Hän oli hyvin hauska, energinen, älykäs ja kielitaitoinen. Englantia puhuttiin, kun en minä venäjää osaa. Olimme aika paljon tekemisissä ja hän kävi muutamia kertoja meillä kotona, Huovinen kertoo Radio Dein aamuvieraana.
”Onko todella näin, että kansallisuusaate ja myös poliittinen voimapolitiikka ovat ottaneet otteen kristillisestä kirkosta.”
– Kun rupesin muistelmia kirjoittamaan, luin oman matkaraporttini Smolenskin matkalta vuodelta 1992. Silloin olin jo merkinnyt muistiin, miten vahvasti Kirill oli sitä mieltä, että Ukraina on osa Venäjää. Hän arvosteli jo silloin Ukrainan niin sanottuja separatistisia ja erottautumaan pyrkiviä piirejä. Mutta ei hänellä ollut sellaista kansallismielisyyden paatosta, mitä on tällä hetkellä, puhumattakaan siitä, että silloin olisi ollut jonkinlaisia väkivaltaisia asenteita tai tekoja Venäjällä suhteessa Ukrainaan.
– Kyllähän tämä on ollut aikamoinen järkytys, millä tavalla Venäjän ortodoksinen kirkko ja myös nykyinen patriarkka Kirill ovat tukeneet Vladimir Putinin sotapolitiikkaa. Ortodoksisessa maailmassa ympäri maapallon on arvosteltu hyvin paljon sitä, että kristitty persoona ja kristitty kirkko tällä tavalla tukevat sodan kauheuksia tai ainakaan eivät sanoudu niistä irti, Huovinen sanoo.
Onko käynyt niin, että isovenäläinen nationalismi on saanut jonkinlaisen yliotteen kirkon hengellisestä tehtävästä?
– On pakko kysyä ja ihmetellä, että onko todella näin, että kansallisuusaate ja myös poliittinen voimapolitiikka ovat ottaneet otteen kristillisestä kirkosta. Se on kyllä tosi suuri ongelma.
Huovinen huomauttaa, että Saksassa kävi 1930- ja 40-luvuilla vähän samalla tavalla, kun osa saksalaisista kristityistä asettui tukemaan Hitlerin politiikkaa.
– Meille suomalaisillekin tuttu virsirunoilija Dietrich Bonhoeffer, luterilainen alle nelikymppinen pappi, asettui vastustamaan Hitleriä. Mutta hänellehän kävi huonosti. Hän on yksi kaikkein tunnetuimpia modernin ajan marttyyreja, jotka ovat kuolleet uskonsa puolesta.
Eero Huovinen kirjoittaa kirjassaan, että kaikki ihmiset ja kaikki valtiot elävät kahden todellisuuden maailmassa.
”Hitlerin vangitsema ja hirttämä 39-vuotias pappi Dietrich Bonhoeffer kirjoitti muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa runon, joka on nyt virtenä meidän virsikirjassamme (virsi 600). Sen yksi värssy kelpaa yhä edelleen kaikkien puolustustaistelujen tunnuslauluksi. »Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.»”
Kai Kortelaisen toimittama Eero Huovisen haastattelu kuunneltavissa Dei Plussassa [Herätys! 29.9.2022 kohdasta 1 h 50 min ->]
