Kirjoittanut
Hengellisten syventymispäivien avauskeskustelussa otaksuttiin, että asuinpaikkaan perustuva seurakuntarakenne tulee päätökseensä ennemmin tai myöhemmin. Tilalle arveltiin nousevan messuyhteisöjä.
Suomen Raamattuopiston Hengelliset syventymispäivät käynnistyivät maanantai-iltana paneelikeskustelulla. Tilaisuuden otsikko oli ”Kirkko vuonna 2056”. Kirkon tilastoissa kasteet vähenevät niin jyrkästi, että nykyisellä menolla vuonna 2056 kastettaisiin viimeinen lapsi. Keskustelun aiheena oli siis kirkon tulevaisuus. Aluksi luotiin katse menneisyyteen.
Vuonna 2020 kirkkoon kuului 67,65 prosenttia suomalaisista, kun vuonna 2003 osuus oli 85 prosenttia. Vuonna 1970 kirkkoon kuului vielä peräti 95 prosenttia väestä. Kirkosta eroaminen oli ylipäänsä tullut mahdolliseksi vuonna 1923, kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan. Se aiheutti pienen eropiikin: vähän yli 20 000 kansalaista erosi kirkosta. Kuitenkin yli 90 prosenttia jäi kirkkoon vapaaehtoisesti.
Paneelin keskustelijoilta kysyttiinkin aluksi, haikailevatko he niiden aikojen perään, jolloin kirkkoon kuuluminen oli Suomessa eräänlainen kansalaisvelvollisuus. Espoon piispa Kaisamari Hintikka kuvaili, että menneinä aikoina kirkon ja yhteiskunnan asiat ovat kulkeneet Suomessa käsi kädessä.
– Nyt elämme yksilön kannalta parempaa aikaa, koska meidän on mahdollista tuoda henkilökohtainen uskontulkintamme esiin, hän sanoi.
Suomen Raamattuopiston Säätiön toiminnanjohtaja Lauri Vartiainen komppasi piispaa sikäli, että ”ei tee ihmiselle hyvää, jos hänet pakotetaan olemaan jotakin”.
– Asiasta lähtee helposti merkitys, jos se on velvollisuus, Vartiainen pohti.
– Uskomme ytimessä on kutsu vapauteen. Ajatus pakosta on ristiriidassa tämän kanssa, jatkoi puolestaan Kauniaisten suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Mimosa Mäkinen.
Hengen uudistus kirkossamme -liikkeen toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen kertoi olevansa kotoisin maaseudulta ja kiitollinen siitä, että hänen lapsuudessaan 1970-luvulla ja vielä 1990-luvullakin Suomessa oli kansankirkko.
– Riipaisee, kun kansa on 2000-luvulla alkanut irrottautua perinteisestä kristillisyydestä, Pöyhönen sanoi.
Kansa on todellakin alkanut irrottautua: 2000-luvun aikana kirkosta on eronnut jo yhtä paljon ihmisiä kuin 1900-luvun aikana yhteensä.
Nautimme kuitenkin edelleen kansankirkon hedelmiä. Helsingin Luther-kirkon teologi Soili Haverinen huomautti, että Suomessa on kirkon työn seurauksena edelleen esimerkiksi hyvin vähän korruptiota.
– Kymmentä käskyä on paukutettu päähän. Jumalan sana on armonväline, ja siksi se on väkipakollakin vaikuttanut uskoa, Haverinen analysoi.
Tilaisuudessa laulujaan esittänyt Pekka Simojoki totesi, että ”soittajallakin on joskus ajatuksia”.
– Jollakin tavalla tilanne on normalisoitunut, kun kirkkoon ei ole enää pakko kuulua. Ollaan terve vähemmistökirkko. Nyt on aika toimia, hän kannusti kirkon lähetysnäkyyn viitaten.
– Nykyinen tilanne kutsuu meitä kirkon varsinaisen tehtävän äärelle eli lähetystyöhön. Pääkaupunkiseudulla se alkaa jo kotiovelta. Moni ei tiedä, että he eivät tiedä kristinuskon asioista, Kaisamari Hintikka jatkoi.
”Suhtautuminen kirkkoon perusmyönteistä”
Paneelin keskustelua pohjustivat videohaastattelut, joissa kirkon tilannetta ja tulevaisuutta pohtivat Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Santeri Marjokorpi, kirkon tilastoihin perehtynyt professori Kati Tervo-Niemelä sekä professori Miikka Ruokanen.
Marjokorpi katsoi, että kirkon keskeisin haaste on uusien sukupolvien kasvattaminen. Varsinkin pääkaupunkiseudulla tilanne alkaa olla se, että alle puolet kuuluu kirkkoon.
– Kyse on siitä, että kirkon sanomaan uskotaan yhä vähemmän. Toisaalta Kirkkoon liittyminen on nykyään vaikeaa, koska ei ole mielekästä liittyä yhteisöön, joka ei itse tiedä, mitä se asioista ajattelee, Marjokorpi eritteli.
Kati Tervo-Niemelä kuitenkin huomautti, että kirkolla on edelleen melko vahva asema suomalaisessa yhteiskunnassa esimerkiksi kirkollisten toimitusten arvostuksen vuoksi.
– Media vääristää tätä kuvaa. Ruohonjuuritasolla eri paikallisseurakunnissa tilaisuuksien hengellisyys ei ole juuri muuttunut. Tätä olen usein hämmästellyt.
– Kirkolla tulee olemaan tulevaisuudessakin melko vahva asema. Suhtautuminen kirkkoon on perusmyönteistä, Tervo-Niemelä väitti, vaikka myöhemmin pohtikin, onko hänen analyysinsa liian optimistinen.
– Nyt on kyllä vaarana, että kasvatamme kokonaista sukupolvea, joka ei ole tottunut osallistumaan seurakunnan tilaisuuksiin.
Miikka Ruokanen jatkoi, että tulevaisuudessa ne, joille uskolla on merkitystä, todennäköisesti säilyvät kirkon jäseninä.
– Näennäiset suhteet jäävät pois.
– Tämän myötä olemme vaarassa menettää valtavan perinnön, jonka varaan yhteiskunta on rakennettu. Kristillisyys ei kuitenkaan tule häviämään. Yksittäisiä yhteisöjä tulee olemaan enemmän. Toivon, että Suomen ev. lut. kirkko sallisi ja itse edistäisi messuyhteisöjä.
– Ne voivat olla hyvin erilaisia: sakramentaalisia, evankelikaalisia, karismaattisia, Ruokanen jatkoi.
– Ja ehkä jopa sellaisia, joissa ei olisi naispappeja. Miksi ei? Ruokanen kysyi.
Hän jatkoi, että pääkaupunkiseudulla vallitsee ”hegemonia”, joka ei suvaitse moniäänisyyttä. Ruokanen viittasi ilmeisesti siihen, että konservatiivit eivät ole pääkaupunkiseudulla kirkollisessa suosiossa, mutta liberaaleja äänenpainoja suositaan.
– Eivät konservatiivit ole tehneet mitään väärää, vaan ainoastaan pysyneet perinteisissä näkemyksissä, Ruokanen sanoi.
Kirkko on murrosiässä
Keskustelu Raamattuopiston kirkkosalissa Kauniaisissa eteni näiden alustusten myötä nykyiseen, niin sanottuun parokiaaliseen seurakuntarakenteeseen, jossa ihmisen kotiseurakunta määräytyy hänen kotisoitteensa perusteella. Keskustelijat olivat lähestulkoon yksimielisiä siitä, että kyseinen malli tulee tiensä päätökseen kenties jo vuoteen 2056 mennessä.
– Olemme keskellä murrosta, Kaisamari Hintikka kuvaili.
– Vuonna 2056 saattaa olla erilaisia messuyhteisöjä, mutta toivon näkeväni ne osana kirkon rakennetta ja piispallista kaitsentaa, koska ne rikastuttavat kirkkoa, hän jatkoi.
– Aidosti ajattelen, että parokiaalisesta mallista joudutaan luopumaan.
Lauri Vartiainen vahvisti kirkon olevan murrostilanteessa.
– Muutosvauhti kiihtyy, eikä ole mitään syytä ajatella, että se hidastuisi. Suomalaiset ovat paljon kauempana Katekismus-uskosta kuin 1990-luvulla. Nyt meidän pitää opettaa Raamattua entistä enemmän, mutta rakennepuolella ei ole syytä pitää kiinni sellaisesta, joka ei toimi. Pitäisi muodostaa yhteisöjä, joihin voi sitoutua, Vartiainen sanoi messuyhteisöihin viitaten.
”Messuyhteisöillä” tai ”jumalanpalvelusyhteisöillä” tarkoitetaan kirkon sisällä toimivia enemmän tai vähemmän itsenäisiä yhteisöjä, joiden toiminta kiteytyy jumalanpalvelusten viettämiseen. Messuyhteisöjä on syntynyt monenlaisista näyistä. Tunnetuimpiin kuuluvat tuomasmessut, jotka ovat muodostuneet suurelle joukolle eräänlaiseksi ”kotiseurakunnaksi”. Muita sellaisia ovat esimerkiksi Verkosto, joka on kirkon sisällä toimiva seurakuntayhteisö, sekä Lempäälän seurakunnan sisällä toimiva Majakkamessu. Lisäksi monilla kirkon herätysliikejärjestöillä on omia kasvavia messuyhteisöjään ympäri maata.
Mimosa Mäkisen mukaan parokiaalinen malli ei välttämättä ole ristiriidassa erilaisten messuyhteisöjen kanssa.
– En rakentaisi vastakkainasettelua näiden välille. Nykyiset paikallisseurakunnat eivät ole mitään jämähtäneitä yhteisöjä, vaan usko on siellä merkityksellistä. Paikallisseurakunnat ja messuyhteisöt voisivat oppia toisiltaan.
Timo Pöyhönen peräänkuulutti, että messuyhteisöiden tulisi olla ”rakkauden yhteisöjä, joita seurakuntalaiset voisivat itse olla rakentamassa”. Hän myös kuvaili, että niiden tulisi sulkea sisäänsä hyvin eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Kirkolta hän kaipasi näille yhteisöille enemmän tukea.
– Nyt kirkossa suvaitaan ja siedetään messuyhteisöjä, mutta kirkon pitäisi aktiivisesti myös rakentaa niitä.
”Teologia vaihtuu joka viikko”
Erästä messuyhteisöä edusti keskustelijoista Soili Haverinen. Hänen työpaikkansa on Sleyn Luther-kirkko Helsingissä. Sley on kirkon lähetysjärjestö eli se on ”kirkon sisällä”. Kuitenkin Sleyllä on eri puolilla maata messuyhteisöjä, joiden kävijöistä suuri osa on sitoutunut nimenomaan näihin messuyhteisöihin, eikä heitä välttämättä omien paikallisseurakuntiensa jumalanpalveluksissa nähdä. Luther-kirkko sijaitsee Helsingin ydinkeskustassa. Haverisen mielestä kirkko ei ole Suomessa kuitenkaan oikein vielä löytänyt ”kaupunkikulttuuria”.
– Varsinkin maahanmuuttajien tavoittamisessa kirkolla on iso haaste, Haverinen totesi.
Sley on koettanut vastata tähän haasteeseen. Luther-kirkossa onkin viime vuosina järjestetty paljon toimintaa maahanmuuttajille. Monia on kastettu kristityiksi.
Haverinen muistutti myös, että kirkkoon kuuluu edelleen perinteistä väkeä, joka ajattelee myös pappisvirasta perinteiseen tapaan – vain mies voi olla pappi. Näin ajatellaan myös Luther-kirkolla.
– Virkakysymyksessä on tehty kirkossamme iso virhe. Olennaista olisi hyväksyä kirkon piiriin myös perinteisellä tavalla ajattelevat.
Timo Pöyhösen mielestä silloin ”on vaarana, että syntyy vanhauskoisten bunkkereita”.
– Erilaisuus on yhteisöissä rikkautta. Siten tavoitetaan monenlaisia ihmisiä. Ihannekuva seurakunnasta on villiniitty, Pöyhönen maalaili.
Lauri Vartiainen jatkoi, että koska emme enää elä yhtenäiskulttuurissa, käy väistämättä kuitenkin niin, että enemmän tai vähemmän samanmieliset kokoontuvat yhteen.
– Edes paikallisseurakuntien jumalanpalveluksissa ei tältä täysin vältytä.
– Paikallisseurakunnissa voi olla myös se haaste, että teologia vaihtuu joka viikko, kun saarnaaja vaihtuu, Soili Haverinen jatkoi.
– Se voi olla yksi syy, miksi ihmiset haluavat messuyhteisöihin, joissa teologia pysyy samana.
Yksimielisyys evankeliumista?
Timo Pöyhönen yritti tarjota optimistisia ajatuksia moniäänisen kirkon mahdollisuuksista.
– Kirkossa on jo ratkaistu moniäänisyyden ja ykseyden ristiriita, kun Tunnustuskirjoissa sanotaan, että kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja sakramenteista, hän sanoi.
Mutta mitä on yksimielisyys näistä asioista? Siitä keskustelijoilla oli erilaisia näkemyksiä. Pöyhösen mielestä esimerkiksi vanhalla virkakannalla olevien pitäisi tunnustaa sakramenttien pätevyys myös toisessa leirissä.
– On merkittävää, että olisi sama käsitys virasta, Hintikka lisäsi.
– Kun puhumme siitä, mikä on evankeliumin oppi, olemme helposti eri mieltä. Pitäisi miettiä, mitä se on tässä ajassa ja paikassa, hän jatkoi.
– Katekismuksessa ja Ausburgin tunnustuksessa meillä on kyllä aika hyvä paketti tästä asiasta, Vartiainen vastasi.
– Oletko, Kaisamari, sitä mieltä, että kirkossa ei voi olla yhteisöjä, joissa toimii ainoastaan vanhan virkakannan pappeja, Pöyhönen kysyi yllättäen.
– Millä tavalla sellainen yhteisö voisi olla osa kirkkoa? Hintikka kysyi takaisin.
– En ymmärrä, miksi sellainen yhteisö edes hakeutuisi esimerkiksi Espoon hiippakunnan yhteyteen, hän jatkoi.
”Pahinta on, jos hengellisyys menetetään”
Sitten siirryttiin vuoteen 2056. Santeri Marjokorpi arvioi, että viimeistä lasta ei kasteta vielä silloin, vaan silloin kirkkoon kuuluu 30-40 prosenttia kansalaisista.
– Voi olla, että avioliittokysymyksen vuoksi jonkin verran porukkaa eroaa molemmilta laidoilta, mutta en usko, että kirkko jakautuu kahtia, koska sen organisaatio on niin vahva.
Kati-Tervo Niemelä puolestaan jatkoi optimismiaan otaksumalla, että kirkkoon kuuluisi 2056 vielä puolet kansasta.
– Halutaan kirkon hautajaiset ja rippikoulu on myös tärkeä, hän perusteli.
– Parokiaalisen mallin ohella käydään itselle mieluisassa yhteisössä.
– Pahinta on, jos kirkko menettää hengellisyytensä ja muuttuu yleishyödylliseksi. Kirkko on vahvimmillaan nimenomaan hengellisissä, eksistentiaalisissa kysymyksissä.
Miikka Ruokanen arvioi, että ”tunnuskuntien rajat hälvenevät, ja kyse alkaa olla siitä, missä enää on elävää uskoa”.
– Olisi hienoa, jos suomalainen kristillisyys ei menisi poteroihin, vaan sillä olisi edelleen kirkko yhteisenä kattojärjestönä.
– Minusta kuulostaa hyvältä, että olisi sateenvarjokirkko, jossa olisi monenlaista sisällä.
Paneelia juontanut Elämä-lehden päätoimittaja Juha Vähäsarja totesi väliin, ettei Ruokasen mainitsema ”tunnustuksettomuus” kuulosta kovin hyvältä.
– Luterilainen vanhurskauttamisoppi on aina ollut minulle elämän ja kuoleman kysymys.
Timo Pöyhönen allekirjoitti Ruokasen näkemyksen siitä, että tunnustuskuntien rajat saattavat hämärtyä. Samalla hän pohti, miten käy siinä vaiheessa liberaalille uskontulkinnalle.
– Näyttää siltä, että liberaalius saa voimansa konservatiivisuuden vastustamisesta. Mutta onko siinä itsessään tarpeeksi potkua? Onko sillä omaa annettavaa?
”Jos tämä on Kristuksen kirkko, se säilyy hengissä”
Mimosa Mäkinen korosti, että tulevaisuudessa kasteopetus nousee uuteen arvoon, koska moni vanhempi haluaa, että lapsi saa itse päättää kirkkoon liittymisestään.
– Miten opetamme nuorille aikuisille kasteesta? Meidän tulee vahvistaa missionaarista näkyämme.
– En kuitenkaan ole kirkosta huolissamme. Jos tämä on Kristuksen kirkko, se on hengissä myös vuonna 2056.
Hintikka yhtyi Mäkisen pohdintoihin.
– 30 vuoden päästä kastetaan paljon myös aikuisia. Se haastaa miettimään, miten opetamme uskosta.
Lauri Vartiainen jatkoi, että Suomessa tehtävä sisälähetystyö oli Suomen Raamattuopiston alkuperäinenkin työnäky.
– Nyt niin paljon suomalaisia alkaa olla kastamatta, että sisälähetyksestä on siirrytty pakanalähetyksen puolelle. Vaihtoehtoina ovat joko sirpaleinen amerikkalainen todellisuus tai sateenvarjo, joka kykenee sulkemaan myös perinteiset luterilaiset sisäänsä.
– Satoihin vuosiin ei ole ollut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa niin haastavaa tilannetta kuin nyt.
Soili Haverinen korosti, että erityisen tärkeää on kirkon työntekijöiden kouluttaminen.
– Sain New Yorkissa erinomaisen koulutuksen siihen, miten perustetaan kaupunkiseurakuntia. Sellaista opetusta ei Suomessa ole.
Timo Pöyhösellä oli idea siihen, miten kirkko kohtaisi ihmisiä ikään kuin ”samalta tasolta” eikä ”ylhäältä päin totuuksia pudotellen”.
– Jeesus kutsui opetuslapsia. Myös me voimme kutsua Jeesuksen opetuslapsia sillä ajatuksella, että tule sinäkin opetuslapseksi. Olemme kaikki hänen oppilaitaan.
Tärkeää olisi tehdä, eikä vain pohtia.
– Herätystä ei synny tyhjästä vaan niin, että Jumala siunaa sen, mitä teemme. Tulevaisuus rakennetaan nyt, Timo Pöyhönen sanoi.
– Ne, jotka toimivat, löytävät myös opetuslapsia, Vartiainen säesti.
Hengelliset syventymispäivät jatkuvat koko viikon. Ohjelma ja muu informaatio löytyvät osoitteesta syventymispaivat.fi
