Kirjoittanut
Toimittaja Pia Tiusanen tunsi itsensä altavastaajaksi Israelia koskevissa someväännöissä. Mistä avuksi suomenkielinen, helposti lähestyttävä kirja vähän laiskallekin perehtyjälle? Hän päätti kirjoittaa sen itse.
Keskustelu Lähi-idän tilanteesta on tuskin koskaan ollut helppoa — näkökulmat edustavat äärtä ja laitaa. Äärijärjestö Hamasin lokakuussa 2023 Israeliin tekemän iskun jälkeen käynnistetty Gazan sota on kiristänyt keskusteluilmapiiriä entisestään. Väännöksi menee.
Yksi vääntäjistä on toimittaja Pia Tiusanen. Helpommalla pääsisi, jos jättäisi väliin, hän myöntää. Israelia puolustavalle satelee kovia kysymyksiä. Perustele kantasi, tivataan.
En osaa, tajusi Tiusanen. Voisi toki kysyä, kuinka vankalla pohjalla Israelia vahvasti kritisoivienkaan väitteet ovat. Tunnepohjaista reagointia riittää — puolin ja toisin. Mutta Israelin kritisoiminen on selvästi suositumpaa.
– Virran viemänä mennään, Tiusanen arvelee.
Onko vaikkapa parikymppisillä jenkkiyliopistojen mielenosoittajilla syvällistä käsitystä huutelemiensa lauseiden sisällöstä? Halutaanko lähinnä liittyä ryhmään ja identiteettiin?
On toki niitäkin, jotka ovat läksynsä tehneet ja etsineet vilpittömästi totuutta. Jotkut taas ovat teräviä ja vakuuttavia sanankäyttäjiä, jotka luovat valistuneen vaikutelman vähillä villoilla. Myös Tiusasen oma huijarisyndrooma puskee kirjan kirjoittamisen jälkeenkin herkästi pintaan; Lähi-idän kysymys on siinä määrin monimutkainen ja luotettavien lähteiden löytäminen haaste. Harva käy paikan päällä toteamassa, miten on. Silloinkin näkisi vain osan kuvasta, kuulisi ehkä kasapäin värittyneitä tarinoita.
Laiskan tietokirja
Tiedon ja perusteiden puute jäivät vaivaamaan.
– Kaipasin helppolukuista laiskan ihmisen tietokirjaa asiasta innostuneille, mutta vähän ehkä tietämättömille, Tiusanen hymyilee.
Suomeksi kirjoitettua, edes jonkinlaista kokonaiskuvaa Israelin tilanteesta — yksissä kansissa kymmenien sijaan. Mikä Tiusasta itseään toisaalta estäisi kirjoittamasta sitä asiantuntijahaastattelujen pohjalta?
Ei mikään, totesi kustantajakin syksyllä 2023. Vuotta myöhemmin kovakantinen teos on kirjailijan käsissä, ja pian monen muunkin.
Aivan aluksi Tiusanen mietti, ketkä asiantuntijat on tarpeen saada mukaan. Hyviä vaihtoehtoja riitti, mutta suostuisivatko he haastatteluun. Vastaanotto yllätti. Peukkua näyttivät nekin, joilla ei ollut mahdollisuutta osallistua.
Tiusasesta on tärkeää, että Rusi puolustaa Israelia ja arvostelee YK:n politisoitumista ilman lukkarinrakkautta asiaan.
Maa, josta kaikki puhuvat -kirjan (Päivä Osakeyhtiö 2024) kattaus onkin lopulta laaja, ei niinkään syvä. Juuri näin oli tarkoituskin. Mukaan lähti päteviä nimiä ulkopoliittisesti kokeneesta Alpo Rusista lähtien. Tiusasesta on tärkeää, että Rusi puolustaa Israelia ja arvostelee Yhdistyneiden kansakuntien politisoitumista ilman lukkarinrakkautta asiaan. Rusi viittaa muun muassa Etelä-Afrikan Durbanissa vuonna 2001 järjestettyyn YK:n Rasismin, rotusyrjinnän, muukalaispelon ja niihin liittyvän suvaitsemattomuuden vastaiseen maailmankonferenssiin, jonka yhteydessä esiintyi räikeää, julkista juutalaisvihaa. Surullisenkuuluisaan konferenssiin paneudutaan kirjassa kokonaisen luvun verran.
Antisemitismin historiaa avaa kirkkohistorian yliopistonlehtori Mikko Ketola ja Suomen juutalaisten tilannetta heidän seurakuntiensa keskusneuvoston puheenjohtaja Yaron Nadbornik. Israelin arkeologiaan tutustuttaa teologian tohtori Eero Junkkaala. Matkaopas Ariel Sellalta Tiusanen sai yksityisluennot Israelin historiasta Vanhan testamentin ajoista nykypäivään. Israelin nyky-yhteiskunnastakin kerrotaan.
Median suurten otsikoiden rinnalle piirtyy pienen ihmisen kokoisia kuvia maasta, josta liki kaikki todella puhuvat.
Selkeimmin kristillisessä viitekehyksessä Israel-kysymystä tarkastelevat Suomi-Israel Yhdistysten Liitto ry:n puheenjohtaja Risto Huvila, Patmos Lähetyssäätiön toiminnanjohtaja Pasi Turunen ja Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen entinen juutalaistyön aluekoordinaattori pastori Juhani Koivisto.
Kirja sisältää myös Suomessa tai Israelissa elämäänsä elävien kuvauksia tilanteestaan ja arjestaan. Median suurten otsikoiden rinnalle piirtyy pienen ihmisen kokoisia kuvia maasta, josta liki kaikki todella puhuvat. Kirjan alaotsikko onkin kuvaava: Näkökulmia Luvattuun maahan. Ei kattavaa totuutta ja viimeistä sanaa. ”Luvattu maa” paljastaa Tiusasen kortit. Hän myöntää jo johdannossa, ettei ole puolueeton tarkkailija, tuskin kukaan on. Kodinperintönä rinnassa sykkii rakkaus Israelia ja juutalaista kansaa kohtaan.
Loputon suo
Näkökulmia Luvattuun maahan -kirjan lähtökohta on selkeästi sen lajin kristillinen näkemys, jossa Israel ymmärretään yhä valituksi kansaksi. Jumalan sille antama lupaus maasta on ja pysyy, joten Israelilla on Raamatun kuvaamaan historiaansa ja erityiseen jumalasuhteeseensa perustuva oikeus olla valtio siellä, missä muinainen Israelkin oli. Ne kirjan asiantuntijat, jotka aiheeseen viittaavat, tunnustavat vähintäänkin juuri Israelin oikeuden olla olemassa ja puolustaa itseään.
Israelin ystävyydestä ei Tiusasen mukaan kuitenkaan seuraa sinisilmäisyyttä tai sitä, ettei terroristia erota tavallisesta palestiinalaisesta.
– Myös juutalaiset ovat ihmisiä siinä missä muutkin, tekevät virheitä ja syntiä.
Kaikki Israeliin kohdistuva kritiikki ei ole vailla pohjaa. Hankaluus on, että puolueetonta tietoa on Tiusasen mukaan vaikea saada. Luotettavan oloisillakin lähteillä on taustatahonsa, omine pyrkimyksineen.
Pitäisi tutkia, mikä taho tämän sivuston takana on, kuka sen omistaa, mistä sen rahavirrat tulevat.
Young Adults for Peace, Justice and Solidarity in the Middle East -yhdistystä Suomessa johtava Varpu Haavisto nostaa Tiusasen kirjassa esiin YK-sidonnaisiin lähteisiin liittyvän ”tiedonpesun” ongelman: Kun seurataan lähteitä ruohonjuuritasolle, huomataan niiden varsin selkeä puolueellisuus. Tiedot saadaan näyttämään toisen osapuolen kannalta epäedullisilta, vaikka totuus olisi ainakin osin toinen.
Jokaisen lähteen luotettavuuden tutkiminen on kuitenkin loputon, mahdoton suo.
– Pitäisi tutkia, mikä taho tämän sivuston takana on, kuka sen omistaa, mistä sen rahavirrat tulevat. Se on järjetön työ, Tiusanen sanoo.
Uutisjutun lähteiden lonkerot voivat ulottua pitkällekin. Jos prosessissa on jokin pielessä, uutinen ei ole kaikkineen luotettava, mutta voi silti päätyä laajasti mediaan. Näin saattaa syntyä virheellinen luotettavuuden vaikutelma.
Tiusanen kokee kirjailijana olleensa lähinnä kirjuri haastattelemilleen asiantuntijoille.
Tällaisessa todellisuudessa on vaikea kirjoittaa mitään kiveen hakattua. Tiusanenkaan ei paukuta henkseleitä. Hän kokee kirjailijana olleensa lähinnä kirjuri haastattelemilleen asiantuntijoille. Toimittajana Tiusanen on kuitenkin kyennyt valikoimaan ja ilmaisemaan asiantuntijoilta ja kokemusasiantuntijoilta saamaansa tietoa niin, että lopputulos on helposti ymmärrettävä. Muiden lähteiden osalta on pitänyt usein edetä luotettavuuden tuntuman perusteella, vaikkei kaikki voi siihenkään nojata.
Tarkan lukijan silmään osunee useamman Maa, josta kaikki puhuvat -kirjan luvun lähdeluettelossa mainittu Wikipedia. Tämän tietosanasivuston artikkelit ovat luotettavia vain, jos niiden lähteet ovat luotettavia ja oikein käytettyjä. Kirjassa ei yksilöidä hyödynnettyjä artikkeleita tai kerrota, onko kyse suomen- vai englanninkielisestä Wikipediasta. Tiusanen myöntää kipuilleensa asiaa.
– Rehellisyyden nimissä pistin Wikipedian lähteisiin.
Ainoaksi lähteeksi siitä ei toki hänenkään mielestään ole.
Kuitenkin demokratia
Israelin ystävien piireissä syytetään valtamediaa usein Hamasin propagandan hyödyntämisestä, mikä tuskin on toimitusten oma ymmärrys uutisprosessistaan. Mielessä on pidettävä myös sotatilanteen realiteetit. Myös Israel, jonka resurssit ovat Hamasiin nähden moninkertaiset, käyttänee propagandaa aseenaan, kuten kaikki sotaa käyvät valtiot.
Tiusanen ei kiellä tätä, mutta huomauttaa, että Israel on demokratia, jossa lehdistöllä on vastuunsa. Jos israelilaismediat julkaisevat jotakin selkeästi totuuden vastaista, ne saavat todennäköisesti kuulla omiltaankin kunniansa.
– Vaikka ainahan puhutaan enemmän tai vähemmän omaan pussiin, Tiusanen myöntää.
Selvää kuitenkin on, ettei israelilaisten parissa ajatella asioista vain yhdellä tavalla. Esimerkiksi Länsirannan juutalaissiirtokunnat jakavat juutalaistenkin mielipiteitä. Tavalliset juutalaiset haluaisivat lähinnä elää sovussa tavallisten arabien kanssa, kuten paljolti tapahtuukin. Israelin kansalaisista noin viidennes on arabeja. Heillä on samat kansalaisoikeudet kuin juutalaisilla, ja heitä toimii kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja sektoreilla. Tiusasen onkin vaikea ymmärtää Israelin tilanteen vertaamista Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmään, saati natsi-Saksaan. Se on antisemitismiä.
Yllättävää antisemitismiä
Antisemitismin historia on pitkä ja linkittyy vahvasti kristillisiin kirkkoihinkin. Pia Tiusasen tämä tieto jossain määrin yllätti.
– Se oli uusi ja häpeällinen asia sisäistää.
Jotenkin sitä oli ruusuisesti olettanut, että kristityt ovat juutalaisesta näkökulmasta melko ”hyvää väkeä”. Tiusanen kuvitteli, että vaikkapa juutalaisia holokaustin aikana puolustaneita kirkkoja ja kristittyjä olisi ollut enemmän. Ei hän toisaalta uskalla väittää, että olisi itse toiminut sen rohkeammin. Oma nahka on lähinnä. Kristityillä oli myös monia uskottavia auktoriteetteja — kirkkoisä Augustinuksesta ja reformaattori Lutherista lähtien — joiden tekstien pohjalta juutalaisten kohtelu on vaikuttanut vähintäänkin vähemmän tuomittavalta.
Tiusasen yllätti sekin, miten paljon holokausti korostuu kuvassamme antisemitismistä, vaikkei kansanmurha tullut tyhjästä tai rauennut tyhjiin. Antisemitismiä ei ole vieläkään juurittu edes länsimaista. André Swanströmin tuoreessa tutkimuksessa käytiin läpi 440 Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun artikkelia vuosilta 1990–2023. Niistä 14 prosenttia täytti antisemitismin kriteerit, koska niissä sovellettiin Israeliin antisemitistisiä stereotypioita ja rinnastettiin sen politiikkaa holokaustiin. Kyse ei ollut vain yksittäisistä journalistisista työtapaturmista.
Se, ettei ymmärrä kaikkea, mitä Israel tekee, ei tee kenestäkään antisemitistiä.
Antisemitistiseen ajatteluun onkin osin totuttu, joten sitä ei aina edes tunnisteta. Tiusanen pitääkin rankkana syytöksenä ihmisen nimittämistä antisemitistiksi. Ei tavallinen suomalainen yleensä tietoisesti sitä ole. Juutalaisvastaisuus tuppaa liittymään muidenkin vähemmistöjen vastustamiseen ja henkilön omaan syrjäytymiseen.
– Se, ettei ymmärrä kaikkea, mitä Israel tekee, ei tee kenestäkään antisemitistiä.
Israelin valtiona harjoittamaa politiikkaa voi ja pitää arvioida kriittisestikin. Antisemitismin selkeä ilmenemä on kuitenkin, jos eri maissa elävät juutalaiset nähdään vastuullisina Israelin päätöksistä.
Rikkinäinen maailma
Gazan sodan uhrien todellisesta määrästä voidaan kiistellä loputtomiin, mutta kukaan ei kieltäne, että heitä on liian paljon — ja aivan liian paljon lapsia. Pia Tiusanen ajattelee, että ”surullinen ja kamala” tilanne on seurausta samasta oikeudesta, joka Israelin lisäksi on muillakin maailman valtioilla: oikeus puolustautua. Tiusanen tuskailee, miten kylmältä kuulostakaan, vaikka tietenkin joka ikinen kuollut lapsi on hänestäkin liikaa.
– Mutta sodassa kuolee lapsia.
Kuoli silloinkin, kun liittoutuneet pommittivat kaupunkeja maan tasalle saadakseen natsi-Saksan polvilleen. Pommituksista ei annettu siviileille ennakkovaroituksia, joita Israelin armeija antaa.
Ajaudutaan vaikeisiin kysymyksiin: Onko Israelin syy, jos Hamas käyttää ihmiskilpiä, jos Egypti ei ota pakolaisia vastaan? Tiusasesta pitää kysyä myös, kuka on syyllinen sotaan. Hän ajattelee, että Hamas osoitti selvästi, millaisiin raakuuksiin se on valmis. Sota on hinta, joka maksetaan Israelin kansalaisten turvallisuuden takaamiseksi. Heikoksi ei Lähi-idässä vain voi heittäytyä.
– Tämä on niin järjettömän rikkinäinen maailma, sellaisen me olemme tästä tehneet. Jokainen uhri on liikaa, ja se on vain jotenkin hyväksyttävä, Tiusanen sanoo.
Hän näkee Gazan siviilit ensi sijassa Hamasin uhreina. Ei voi olettaa, että he nousisivat vastustamaan raakaotteista järjestöä. Hamasin peruskirja on lähtökohtaisesti juutalaisvihamielinen, joten Gazassa on kasvatettu lapsia vihaamaan Israelia ja juutalaisia. Voiko ajatella, että he ovat tällöin itse vastuussa asenteistaan?
Korkea kynnys
Kunpa Maa, josta kaikki puhuvat -kirjan lukisivat etenkin ne, joiden suhtautuminen Israeliin ei ennakkoon ole niin myönteistä ja tietoakin puuttuu, Pia Tiusanen toivoo. Kenties kirja sysää tutkimaan jotakin sen aihepiireistä tarkemmin. ”Aivan mahtavaa” hänestä olisi, jos joku hyvinkin karsaasti Israeliin suhtautuva lukee kirjan.
– Kynnys on korkea, mutta toivon. Ymmärrän ennakkoluulot hirveän hyvin. On vaikeaa tarttua sellaiseen, minkä tietää edustavan aivan muuta kuin itse edustaa. Mutta jos ajattelisi, ettei kirjaa kirjoitettu sormen heristelyksi. Jospa siinä olisikin järkeä, Tiusanen haastaa.
Hän toivoo kirjansa auttavan lukijoita ymmärtämään, millaisessa olemassaolon taistelussa juutalainen kansa ja Israel elävät.
– Puun ja kuoren välissä koko ajan. Varmasti he mielellään käyttäisivät varoja muuhun kuin varustautumiseen ja sodankäyntiin, laskisivat aseet. Mutta uhka on jatkuva monelta rajalta.
Lopultakin pieni kansa haluaisi vain elää pientä elämäänsä.
Tämänkaltaisessa tilanteessa tulee ylilyöntejä, mutta lopultakin pieni kansa haluaisi vain elää pientä elämäänsä. Sen suhteen ei näytä hyvältä. Alpo Rusi esittää kirjassa kahden valtion mallin, johon voitaisiin vuosien prosessissa päästä. Tiusasen on vaikea uskoa siihen.
– Pitäisi tapahtua tosi paljon, eikä sellaista ole näköpiirissä.
Hamasin kanssa mikään malli ei toteudu, jos sen tavoitteena pysyy juutalaisten ja Israelin valtion hävittäminen nykyiseltä alueeltaan. Se ei ole kutsu rauhaisaan rinnakkaiseloon.
Gazan sota saadaan toivon mukaan kuitenkin päättymään nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Sen jälkeen tarvitaan valtavasti konkreettista rakkautta osoittavia ihmisiä eri kansoista ja uskonnoista, jotta kaikki sodan särkemät voisivat saada elämän, jonka he ansaitsevat.
Teksti ja kuvat: Maija Latvala
