Kirjoittanut
Riitta Lemmetyinen ja Marianne Jansson lähtivät luostarista, mutta luostari ei kokonaan lähtenyt heistä. Parhaat ystävät asuvat edelleen yhdessä.
Kerrostaloasunto Kauniaisissa on tilava. Siinä voisi hyvin asua lapsiperhe.
Marianne Jansson asettaa tyynyn Riitta Lemmetyisen selän taakse, kun tämä istuu ruokapöydän tuoliin.
Pöydässä ovat kesän ensimmäiset mansikat.
Kaksi viikkoa sitten tuttavat tulivat käymään 50-kiloisen paimenkoiransa kanssa. Riitta syötti koiralle juustoa, oltiin kavereita. Ilman varoitusta koira hyppäsi Riitan päälle.
Se halusi leikkiä.
– Sekunnin murto-osassa olin maassa, hän kertoo.
Lannerangan nikama murtui. Tuska oli hirvittävä.
– Luutumisaika on kolme kuukautta. En saa nostaa, kantaa enkä taivuttaa. Jos pudotan esineen, minun on pyydettävä Mariannea nostamaan se.
– Itkua olen vääntänyt. Onneksi on kipulaastari.
– Riitta ei tänä kesänä pääse uimaan tai lenkille, Marianne jatkaa.
Kesäleiri Saksassa
Riitta ja Marianne tapasivat vuonna 1969, kun Riitta oli 15-vuotias ja Marianne 19. Silloin pidettiin Mariasisarten kesäleiri Saksassa. Riitta päätyi leirille isänsä kehotuksesta, saksan kieltä oppimaan. Ylioppilaslähetyksessä uskoon tullut Marianne taas halusi ”syventää uskoaan”. Hän oli käynyt Suomessa vierailleiden Mariasisarten tilaisuudessa.
– Ei meistä tuona kesänä vielä ystäviä tullut, Riitta huomauttaa.
Evankeliset Mariasisaret on luostarijärjestö, sisarkunta. Mariannen ja Riitan nuoruudessa sitä johti yksinvaltiaan elkein äiti Basilea Schlink.
Tytöt innostuivat sisarkunnasta ja hakeutuivat luostariin. Sen nimi oli Kaanaa. Riitasta tuli sisar vuonna 1971 ja Mariannesta vuonna 1973.
Vuonna 1980 sisarkunta perusti Norjaan työpisteen, johon lähetettiin luostarista pieni joukko nunnia. Tuossa porukassa olivat Riitta ja Marianne, ja siitä alkoi heidän ystävyytensä.
Norjassa kului kuusi vuotta. Sieltä sisaret tekivät seurakuntamatkoja eri maihin Islantia ja Färsaaria myöten. Riitta ja Marianne lähetettiin myös Suomeen, kahdestaan.
– Vierailimme suomalaisissa seurakunnissa joka vuosi, Marianne muistaa.
Ystävyys kielletty!
Mariannen ja Riitan ystävyys oli ongelma, koska ”ystävyyssuhteet” olivat sisarkunnassa kiellettyjä. Kaksi ei saanut kaveerata keskenään enempää kuin muiden kanssa.
– Suomen-matkoilla aloimme jutella Riitan kanssa asioista, jotka olivat sisarkunnassa vaikeita. Sitä emme olisi saaneet tehdä. Olisi pitänyt kääntyä sielunhoitosisaren puoleen, Marianne kertoo.
Nuo vaikeat asiat olivat teologisia.
– Luostarimme hengellisyys perustui siihen, että kilvoittelisin, jotta Jumala voisi hyväksyä minut, Riitta toteaa.
Kerran viikossa kokoonnuttiin tilaisuuteen, jossa sisaret kertoivat julkisesti omia ja toistensa syntejä.
– Olet ollut ylpeä ja kohdellut minua tällä ja tällä tavalla, Riitta kuvaa.
– Piti taistella ja rukoilla niin kauan, että kaikki nämä asiat häviävät minusta.
Suomessa oli erilaista. Seurakunnissa vieraillessaan Riitta muistaa kuulleensa evankeliumia.
– Siinä ei ollut ehtoja.
Riitta päätteli, että Suomessa julistettu Jeesus on eri henkilö kuin luostarin Jeesus.
– Tämä toinen hyväksyy armosta ihmisen omakseen. Saksassa taas oli vaatimuksien Jeesus.
– Mietin, kumman matkassa uskallan kulkea.
Nunna tankkaa bensaa
Norjan-vuosien jälkeen Marianne ja Riitta olivat neljä vuotta sisarina Suomessa. He asuivat Helsingin Oulunkylässä. Ajatuksena oli perustaa sisarkunnalle uusi keskus. Riitan ja Mariannen olisi kuulunut myös kääntää Basilea Schlinkin kirjallisuutta ja julistaa sitä, mutta niin he eivät tehneet. He alkoivat julistaa omaehtoisesti, muun muassa kouluissa.
– Nunnan habituksella oli koulun käytävillä taianomainen vaikutus, Riitta kertoo hymyssä suin.
– Meidän julistuksemme oli itse asiassa ihan tervehenkistä, eiks vaan, Riitta kysyy Mariannelta.
Marianne nyökkää.
– Nämä neljä vuotta hitsasivat meidät yhteen.
Riitalla ja Mariannella oli nunna-aikoina kaksi asuvaihtoehtoa: nunnapuku ja yöpuku.
– Katseita tuli, jos olin vaikka bensa-asemalla tankkaamassa autoa, Riitta muistelee.
Talvella oli lisäksi musta kaapu, eräänlainen takki.
– Kerran lapsi sanoi junassa äidilleen, että ”kato, noita-akka”, Marianne kertoo.
– Toisaalta lapset kutsuivat meitä myös enkelitädeiksi, Riitta pehmentää.
– Suomen-vuodet olivat hyvää aikaa, mutta meillä oli yhteinen taakka – luostarin väärä oppi.
Pahinta, mitä voi tehdä
Ystävykset lähtivät viemään äiti Basilealle kirjettä. Kirjeessä oli lueteltu asiat, joita Marianne ja Riitta eivät sisarkunnassa hyväksyneet.
– Meillä ei ollut aikeena erota luostarista, Marianne huomauttaa.
Maaliskuussa 1990 heidät heitettiin ulos.
Jälkeenpäin he huomasivat joutuneensa hengellisen väkivallan uhreiksi.
– Äiti Basilea eväsi meiltä armon evankeliumin. Se on pahinta, mitä toiselle voi tehdä, Riitta toteaa.
– Väkivaltaa tuotti myös äiti Basilean asema yksinvaltiaana, Marianne lisää.
Basilea Schlink oli psykologian tohtori, joka osasi käsitellä ihmisiä.
– Raimo Mäkelän kirja Naamiona terve mieli avasi silmiämme tässä asiassa, Marianne toteaa.
Kirja kertoo narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.
Terve usko
Luostarista lähdettyään Riitta ja Marianne olivat nelikymppisiä. He aloittivat teologian opiskelun saksalaisessa Tübingenin yliopistossa ja viimeistelivät opintonsa Helsingissä. Saksassa opiskellessaan he asuivat Albrecht-Bengel-Haus -nimisessä oppilaitoksessa, jota he kuvaavat Suomen teologisen instituutin kaltaiseksi.
Luostarissa ei Raamattua opetettu, mutta Tübingenin yliopistossa tentittiin kaikki Raamatun kirjat paitsi Aikakirjat, ja Bengel-Haus järjesti entisille nunnille viikoittaiset oppitunnit luterilaisesta vanhurskauttamisopista.
– Luther tervehdytti meidän uskomme, Marianne sanoo.
– Yhteisen gradumme ohjannut professori Tuomo Mannermaa sanoi, että Basilea Schlink oli palannut siihen, mistä Luther aikanaan lähti.
Schlinkin teologiaa käsitellyt gradu oli terapeuttinen projekti.
– Kirjoitimme itsestämme ulos sen, millä meitä oli alistettu, Riitta kuvailee.
Riitta ja Marianne kirjoittivat kokemuksistaan myös saksankielisen kirjan. Otava julkaisi kirjan suomeksi nimellä Kun luostarin muurit murtuvat.
Se oli menestys.
– Sen myötä hengellisestä väkivallasta puhuttiin Suomessa ensimmäistä kertaa laajasti, Riitta toteaa.
Kerran nunna, aina nunna
Myöhemmin Riitta ja Marianne tekivät 25 vuoden mittaisen uran raamatunopettajina ja julistajina Suomessa.
He ovat asuneet koko ajan yhdessä.
– Tavallaan luostarista ei pääse koskaan pois, Marianne filosofoi.
– Jos olet sotaveteraani, olet sitä loppuelämän. Meidät määrättiin yhdessä Suomeen, erosimme yhdessä, opiskelimme yhdessä ja sitten tuli kutsu julistustyöhön. Se on vain mennyt näin, Riitta jatkaa.
Alun perin Mariasisarten kirjojen levittämiseen perustettu säätiö tarjosi Riitalle ja Mariannelle mahdollisuuden hengellisen työn tekemiseen Suomessa.
Sen hallitus katkaisi vuonna 1990 siteet Mariasisariin. Nimeksi tuli Akasia-säätiö.
Kun luostari oli jäänyt taakse, oli Riitalle ja Mariannelle avautunut myös mahdollisuus perheen perustamiselle.
Siihen he eivät tarttuneet.
– Mutta se olisi ollut vaihtoehto, Riitta vahvistaa.
– Minulle armon löytyminen oli kuitenkin niin suuri asia, että halusin julistajaksi. Ajattelin, että laiminlöisin perhettäni kiertäessäni maata, Riitta pohtii.
Marianne katsoo olleensa luostariaikana ”parhaassa naimaiässä”.
– Olin aina halunnut naimisiin ja perheen. Mutta kun tuli luostarikutsumus, tuntui, että mikään muu ei ollut mitään.
Riitta jatkaa, että hänellä oli 18-vuotiaana seurustelusuhde.
– Kutsuin poikaystävän käymään ja kerroin, että suhde ei jatku, koska lähden nunnaksi. Siinä tuli jo tietty raide valittua.
– Olen suunnattoman iloinen, että valitsin tämän kutsumuksen.
Hattivatti sairastaa
Marianne tuumaa, ettei hänen ja Riitan ystävyydelle ole vuosien varrella ”sen kummempaa tapahtunut”. Pääsääntöisesti on tultu hyvin toimeen. Välillä riidelty, opittu kunnioittamaan toisen erilaisuutta, opittu ottamaan vastaan kritiikkiä.
– Siinä on tapahtunut kasvua, Marianne sanoo.
Eroavaisuuksiaan he kuvaavat niin, että Riitta on hyvä sosiaalisesti ja Marianne käytännön asioissa.
– Riitalla on enemmän innovatiivisuutta, minä olen konservatiivisempi.
Kovimmat ajat koettiin vuonna 2010, kun Riitta sairastui syöpään.
– Olin kuolemansairas, suuri munasarjasyöpä. Sain isoja myrkkyannoksia. Ne riisuivat minut täysin. Minussa ei ollut karvan karvaa.
– Miksi sä nimititkään mua? Riitta kysyy.
– Hattivatti! Marianne vastaa.
Molemmat nauravat.
– Ei tiennyt miten käy. Marianne vei hoitoon ja haki iltapäivällä. Sitten kului aina viikko sängyssä, kun en jaksanut muuta kuin kärsiä. Kaikki oli ystävän varassa. Marianne luki aamuisin psalmeja ja tsemppasi eteenpäin.
Riitta parani kokonaan.
Syöpä voi kuitenkin, tietenkin, uusia.
– Vuosittain on jännä paikka, kun Riitta käy kokeissa, Marianne kertoo.
Hän on itsekin sairastellut. Jalkapohjan hermovaurion takia kävelykyky on ollut koetuksella. Lisäksi löydettiin aivokasvain, hyvänlaatuinen.
– Se leikataan vasta, jos se alkaa kasvaa. Magneettikuvat otetaan vuosittain.
– Ei meillä ole ollut helppo elämä, Marianne jatkaa.
– Mutta se on ollut rikas.
Jumalan ystävät
Vuodesta 2018 Riitta ja Marianne ovat olleet eläkkeellä. He ehtivät urallaan vierailla 225 seurakunnassa. Suomessa on tällä hetkellä 354 paikallisseurakuntaa.
Työ jatkuu radiossa. Riitta pitää Suomen Raamattuopiston Radioraamattupiiriä, ja yhdessä ystävykset vetävät hartausohjelmaa Radio Patmoksessa.
Tyypillisenä arkipäivänä Marianne herää ennen Riittaa. Aamupalat syödään eri aikaan, muut ateriat kahdestaan.
– Riitan aamiaisen jälkeen luemme Päivän Tunnussanan ja Raamattua muutenkin. Rukoilemme, Marianne kertoo.
– Luostari antoi sen näkemyksen, että hengellisen elämän harjoittaminen on tärkeää, Riitta jatkaa.
Suuressa kodissa on kieltämättä jotakin luostarimaista. Työhuoneet ovat vierekkäin. Makuuhuoneissa on hyvin pedatut 90 sentin sängyt. Seinillä kristillistä symboliikkaa. Yksi reliefi on luostarista tuotu. Kristus ja lampaita.
– Kristittyjen joukossa on paljon yksinäisyyttä, Riittaa toteaa.
– Haluaisin kannustaa ihmisiä ystävyyssuhteiden vaalimiseen. Se on kuin istuttamista ja kastelemista.
– Pitää olla aktiivinen. Minäkin olen oppinut yhteisöllisyyttä, vaikka luonnostani viihdyn hyvin omissa oloissani, Marianne jatkaa.
Ystävyksillä on pitkä taival takana.
– Jos toista ei olisi, se olisi ankeaa, Riitta tiivistää.
– Se olisi valtava elämänmuutos, Marianne jatkaa.
– Se olisi kuin pitkäaikaisen aviopuolison menetys, Riitta pohtii.
Sana ”ystävä” on Raamatussa merkityksellinen. Riitta muistuttaa, että Jeesus sanoo opetuslapsiaan ystäviksi.
– Ja Abrahamista Jumala puhuu ystävänään. Se on väkevä kohta.
– Meidän ystävyytemme on vahvasti hengellistä, koska olemme tehneet löytömme yhdessä ja kärsineet yhdessä, Marianne kuvailee.
– Luostarissa meillä oli pelottava, vihainen ja rankaiseva Jumala. Sitten paljastui, että Jumala onkin meidän ystävämme, Riitta kertoo.
Se on iso löytö.
