Kirjoittanut
Erkki Jokinen teki valtavasti töitä tullakseen hyväksi luontokuvaajaksi. Kuitenkin kaiken vaivannäön merkitys avautui hänelle itselleenkin vasta myöhemmin. Nyt Jokinen jakaa muille sitä, mitä Jumala puhuu hänelle luonnon kautta.
– Nuorena ajattelin, että olisipa hienoa joskus kuvata sellainen kuva, jonka voisi lähettää luontokuvakilpailuun, tai kehittyisi niin taitavaksi luontokuvaajaksi, että saisi kuviaan lehteen ja tulisi kuvaajana tunnetuksi. Mutta nyt sillä ei ole minulle enää mitään merkitystä.
Erkki Jokinen innostui luontokuvaamisesta jo 13-vuotiaana. Hän haali käsiinsä ihailemiensa valokuvaajien kirjoja, tutki heidän ottamiaan kuvia, ja harjoitteli tullakseen itse yhtä taitavaksi. Vuosien kuluessa taidot kasvoivat, mutta tavoitteena ei enää ollutkaan saada kuvilla menestystä. Hieman itselleenkin yllättäen Jokinen myöhemmin ymmärsi, mitä tarkoitusta varten hän oli nähnyt niin paljon vaivaa.
– Parhaimmillaan luontokuva on kuin ikkuna taivaaseen, ikkuna Taivaan Isän maailmaan. Monet kuvani ovat ikonimaisia, pysähtyneitä kuvia. Ne ovat kuvia asioista jotka Jumala on tehnyt, ja minä olen vain käynyt ikään kuin kehystämässä ne kamerani kanssa, Jokinen sanoo.
Hän ei koe olevansa luontokuvaaja, vaan kuvailee itseänsä ennemminkin Luojan kuvaajaksi. Hän katselee ja ihmettelee Jumalan luomaa luontoa, ja kokee Jumalan voimakkaasti puhuvan luonnon kautta. Luontokuvauksesta on tullut hänelle merkittävä osa vuorovaikutusta Jumalan kanssa, kuin uskon hengitystä. Muita tärkeitä ovat rukous ja Raamatun lukeminen.
Jokinen on julkaissut useita kirjoja, mutta neljässä viimeisimmässä tekstiäkin tärkeämmällä paikalla ovat kuvat. Kuvat eivät ole kirjoissa siksi, että niillä olisi tekstin valmistuttua koristeltu kirja, eikä edes siksi, että niillä olisi kuvitettu se mitä kirjassa sanoin kerrotaan. Kuvat ovat kertomassa jotakin siitä maailmasta, jota emme voi sanoilla tavoittaa. Jokisen kirjoja katsellessa ja lukiessa välittyykin aivan erityinen herkkyys, jolla on vastaanotettu se, mitä Jumala luodulleen näyttää ja puhuu.
Jännittäjä löysi itselleen sopivan työtavan
Jokisen mielestä hyvässä luontokuvassa ratkaiseva tekijä ei ole hyvä kamera, jolla kuva on otettu. Hyvät kuvat syntyvät sielussa ja mielessä. Nykyisessä kuvien tulvassa, jossa elämme, kuvan on vaikea enää pysäyttää tai säväyttää. Hän itse käyttää valokuvia työvälineenä pastorina toimiessaan. Jokinen kertoo kärsivänsä esiintymispelosta ja senkin vuoksi kuvien käyttäminen ja niiden kautta opettaminen ovat juuri hänelle erinomaisen sopiva tapa tehdä työtä. Hän itse saa olla hieman sivummassa, kun kuvat kertovat. Levottomat nuoretkin rauhoittuvat katsomaan niitä ja kuuntelemaan mitä niiden kautta voimme oppia Jumalasta tai itsestämme.
– Me käytämme hengellisessä työssä luontoa paljon enemmän kuin ehkä tulemme edes ajatelleeksi. Kun suntio laittaa alttarille kauniit kukat tai leirikeskuksen emäntä koristelee ruokapöydän sadonkorjuun tuotoksilla, nekin kertovat Luojasta. Tai kun leirillä keräännymme nuotiolle järven rantaan ja herättyämme ihailemme laiturilla aamua. Se että menemme luontoon ja tulemme siellä hoidetuksi, se on syvästi hengellistä elämää.
Luonto hoitaa meitä siksi, että ihminen on alunperin luotu luonnon keskelle, uskoo Jokinen. Meidät on tarkoitettu elämään saumattomassa yhteydessä ensin Jumalaan, mutta myös luontoon ja toiseen ihmiseen. Kaipauksemme luontoon voikin pohjimmiltaan olla kaipausta ja ikävää siihen alkutilaan, johon ihminen oli tarkoitettu. Alussa ihminen sai olla aivan lähellä Jumalaa, vain puhe-etäisyyden päässä, ja rinnallaan hänellä oli toinen, vertaisensa.
– Luonto muistuttaa meitä siitä, mistä me tulemme, mutta myös siitä mihin me olemme matkalla. Sillä jotakin samanlaista on varmasti siinä Isän kodissa, josta Jeesus puhuu. Nyt elämme kuitenkin maailmassa, jossa on paljon rikki mennyttä. Ihminen on tehnyt luomakunnalle hyvin vaikeaksi pysyä elossa.
Metsästä palaa levollinen mies
Jokinen ihailee Raamatusta löytyviä kuvauksia luonnosta. Hän arvelee että osa niistä on kirjoitettukin luonnon keskellä, niin tavattoman tarkasti ja voimakkaasti niissä kuvataan Jumalan töitä. Hän itse on ottanut erityisen käytännöllisesti vastaan Jeesuksen oman kehotuksen katsoa taivaan lintuja ja kedon kukkia. Hän katsoo niitä kameransa läpi, ja saa muutkin näkemään.
– Raamatun runouskirjat ovat täynnä luontoylistystä. Hienoa on se, että siellä ei koskaan lipsahdeta puhumaan luonnon jumalallisuudesta, vain puhutaan luonnosta juuri Jumalan ihmeellisinä tekoina ja Jumalan heijastuksena. Psalmeissa palvotaan Jumalaa, mutta ihaillaan ja rakastetaan luontoa. Siinä on sellainen tasapaino, mikä ehkä on meiltä suomalaisilta katoamassa. Olemme kuin palaamassa sellaiseen uudenaikaiseen luontouskontoon tai uuspakanuuteen.
Jeesukselle Jumalan suuruuden ja hyvyyden näkemisen tapa oli taivaan linnut ja kedon kukat. Se ei ollut hänelle mitään romantisointia, vaan hän tarjosi ihmiselle keinon nähdä jotain siitä, mitä on tosi luottamus Jumalaan. Vaikka meidän
elämässämme olisi välillä suurtakin kärsimystä, mikään ei ole sattumaa, eikä mikään voi kadota Jumalan käsistä. Ei yksikään varpunen putoa ilman että Isä tietää sen, Jokinen iloitsee.
Sen lisäksi että luonto saa hänet kiittämään, se on myös sopiva paikka rukoilla. Hän kantaa mielessään usein työasioita tai kohtaamiaan ihmisiä mennessään luontoon. Mutta rukouksen kautta kaiken voi jättää Jumalan käsiin. Ahdistavatkin asiat saa näin purettua pois mielestä. Rukous voi olla sanoja tai sanatonta. Metsään mennessä mielessä on paljon asioita, mutta sieltä palatessa paljon vähemmän.
Luonto on saanut Jokisen miettimään ihmisen suhdetta Jumalaan. Sen kautta on syventynyt ajatus siitä, että usko on ennen muuta isän ja lapsen suhde. Tässä suhteessa oleminen on yhteyttä, kunnioittamista ja kuuntelemista. Suhteen hoitamisesta tulee helposti vääränlainen ajatus, että se olisi jotenkin työlästä tai hyödyllisten tekojen suorittamista. Luonto on opettanut, että usko on ennemminkin vain olemista.
Luoja luonto-oppaana
Uusimmassa kirjassaan ”Kauneuden kutsu” Jokinen etsii sanoja sille, mitä luonto hänelle merkitsee ja miten se puhuttelee. Hän pohtii sitä, mitä kauneus on, miten me näemme kauneuden, ja miten me myös sotkeudumme kauneuskäsityksissämme harhapoluille, joilla me menetämme kosketuksen todelliseen kauneuteen.
Kulkiessaan luonnossa ja saadessaan nähdä siellä ihmeellisiä asioita, Jokinen on monesti kokenut, että Jumala on halunnut näyttää juuri ne asiat hänelle. Joskus Jumala puhuttelee jo luonnon keskellä niin, että siellä nähdyn asian kautta syntyy oivallus jostakin hengellisestä asiasta. Toisinaan kuva ja oivallus löytävät toisensa vasta jälkeenpäin. Kuva puhuttelee, ja sen rinnalle syntyy teksti, tai teksti syntyy ensin, ja sen rinnalle Jokinen lähtee etsimään samasta asiasta kertovaa kuvauskohdetta. Näistä kuvien kertomista asioista Jokisella on koossa suuri määrä valmiita opetuksia. Viimeiset 6-7 vuotta hän kertoo rakentaneensa kaikki Raamattuopetuksensa luontokuvien pohjalle.
– Olen ajatellut sitä luomiskertomuksessa olevaa kohtaa, jossa Jumala kutsuu ihmisen katsomaan ja ihastelemaan kaikkea mitä hän on luonut. Samalla tavalla minutkin on talutettu katsomaan ja ihastelemaan luomistyötä. Minun tehtäväni ei ole enää antaa luoduille eläimille nimiä, kuten Aadam teki, mutta minä voin löytää näkemilleni asioille hengellisen merkityksen, ja jakaa siitä löydöstä sitten muillekin.
Eräs mieleen jäänyt kuvauskokemus tapahtui lähellä Jokisen omaa kotia Hämeenkyrössä. Hän meni suolle tarkoituksenaan kuvata kurkia, mutta kohtasikin siellä pienen hirvenvasan emonsa kanssa. Emon ja vasan välillä tapahtuva vuorovaikutus hätkähdytti. Kun vasa katsoi emoa ja näki tämän olevan rauhallinen, vasakin rauhoittui.
– Siinä oli sellaista syvää luottamusta, mitä haluaisin itse viljellä suhteessani Jumalaan. Kun katson häneen, voisin itsekin olla levollisempi hänen rauhassaan.
*
Erkki Jokiselta on ilmestynyt useita hartauskuvateoksia, joissa on hänen luontokuviaan. Keväällä 2017 ilmestyi Kauneuden kaipuu Perussanoman kustantamana.
