Essee: Suvaitsevaisuus on harvinaista - kenties jopa mahdotonta

Tutkija Olli-Pekka Vainion mukaan suvaitsevaisuus on sanana turmeltunut.

Teksti: Olli-Pekka Vainio

Suvaitsevaisuus on sanana turmeltunut. Sitä voidaan käyttää ilmaisemaan niin monia keskenään ristiriitaisia asenteita, että voidaan aiheellisesti kysyä, onko käsitteellä mitään järkevää sisältöä. Mielestäni on, mutta ennen kuin pääsemme tähän käsiksi, meidän on tehtävä aika paljon töitä. Filosofien tarjoama perusmääritelmä on kutakuinkin seuraava: ”Suvaitsevaisuus on tietoista pidättäytymistä puuttua asiaan kieltämällä, estämällä, pakottamalla tai muulla tapaa puuttumalla sellaiseen toimintaan, jota ei hyväksytä, vaikka keinot tällaiseen puuttumiseen olisivat olemassa.”

Suvaitsevaisuus edellyttää näin ollen kolmea tekijää: aitoa erimielisyyttä, keinoja puuttua asiaan ja tietoista päätöstä olla puuttumatta asiaan. Palaan tähän määritelmään myöhemmin uudelleen, mutta toistaiseksi se saa toimia työhypoteesina, joka ilmaisee olennaisia suvaitsevaisuuden piirteitä, joskaan ei kaikkia niistä. Jotta suvaitsevaisuus-käsitteen ongelmat tulisivat selkeästi ilmi, erotan seuraavassa kuusi erilaista tapaa käyttää sanaa ”suvaitsevaisuus”.

Ensinnäkin ”suvaitsevaisuutta” voidaan käyttää itsekehuun ja pahennuksen ilmaisuun. Voidaan kuitenkin kysyä, onko henkilö, joka käyttää suvaitsevaisuuttaan toisten halveksumiseen, itse todella suvaitsevainen? Tämä on kyseenalaista, koska ei ole selvää, mikä on tällaisen henkilön sisäinen motivaatio ja mitä hän tekisi suvaitsemattomille, jos vain voisi. On luontevaa olettaa, että tässä tapauksessa suvaitsevaisuuspuhe toimii jonkin, yleensä valtaapitävän tai sellaiseksi haluavan ryhmän aseman pönkittäjänä yhteiskunnassa. Tällöin suvaitsevaiset asetetaan retorisesti vasten sellaista ryhmää, joka ei jaa heidän arvostelmiaan. Suvaitsevaisuuspuheella vahvistetaan oman ryhmän identiteettiä ja pyritään alistamaan toinen.

Vaikka tällainen suvaitsevaisuuspuhe esiintyy päältäpäin moraalisena, kyseessä on tosiasiassa hienostunut pakottamisen muoto. Jokaisen yhteisön perusmyytti tarvitsee aina vastakertomuksia, joita vastustamalla yhteisö oikeuttaa oman olemassaolonsa. Tämä oikeuttaminen voi tapahtua halveksuntaa osoittavan suvaitsevaisuuspuheen avulla: ”me emme ole niin kuin nuo suvaitsemattomat.”

Suvaitsevaisuuden toinen käyttötapa ilmentää pyrkimystä sitoutua tarkemmin määrittelemättömiin relativistisiin periaatteisiin. Tässä tapauksessa käsite toimii huudahduksena, kuten esimerkiksi silloin, jos sanotaan: ”Meidän tulee suvaita erilaisuutta!” Tällaisissa huudahduksissa kuitenkin usein on taustalla ääneen lausumaton oletus, jonka mukaan se, joka on erilainen, on oikeasti ihan samanlainen kuin me. Tässä suvaitsevaisuus tarkoittaakin lähinnä kaiken samankaltaistamista. Huudahduksen merkitys käytännössä onkin: ”meidän ei tarvitse suvaita erilaisuutta, koska me kaikki olemme lopulta samanlaisia.” Paradoksaalisesti erilaisuuden sietäminen käy tarpeettomaksi, koska mitään erilaisuutta ei oikeasti ole olemassa.

Kolmannessa tapauksessa suvaitsevaisuus nähdään paheena. Kun muukalainen edustaa jotakin, mistä me emme pidä, voimme huudahtaa: ”Tätä ei pidä enää suvaita!” Tilanne, jossa on ehkä jonkin aikaa suvaittu jotakin, muuttuu siten, että suvaitsevaisuuden jatkuminen olisi paha asia. Näin ollen suvaitsemattomuus on hyveellinen ja oikea toimintatapa.

Seuraavat kaksi tapausta ovat erityisen kiinnostavia, koska ne osoittavat sen käytännön vaikeuden, joka suvaitsevaisuuteen aina liittyy. Ensinnäkin on mahdollista ilmentää hyväksyntää esimerkiksi sanomalla: ”Tehkööt mitä tekevät, eihän se nyt loppujen lopuksi ole niin paha juttu.” Esimerkiksi turkistarhaukseen voidaan suhtautua näin.

Tällöin kyse ei kuitenkaan tarkkaan ottaen ole siitä, että suomalaiset suvaitsisivat turkistarhoissa asustavien eläinten kohtelun – he vain yksinkertaisesti hyväksyvät turkistarhaajien toiminnan. Toisaalta ongelmalliselle ilmiölle on mahdollista kääntää selkänsä. Esimerkiksi suuri osa eurooppalaisista ajattelee, että prostituutio on hyväksyttävissä, kunhan heidän ei tarvitse itse kohdata sitä omalla kadullaan. Todennäköisesti samat ihmiset ajattelevat, että prostituutio ei ole täysin ongelmaton ilmiö, mutta syystä tai toisesta he ohittavat asian tarkemman pohtimisen.

Näiden kahden suhtautumistavan hienoinen ero on siinä, että ensimmäinen ilmentää hiljaista hyväksyntää, kun taas jälkimmäisessä on kyse aktiivisesta unohtamisesta. Näin ollen, koska aito erimielisyys häviää, kyse ei enää ole suvaitsevaisuudesta.

Suvaitsevaisuus ja hyve

Pääsemme näin lopulta ongelman ytimeen. Näyttää siltä, että edellä mainitut suvaitsevaisuuden käyttötavat eivät kykene tavoittamaan sitä korkeaa ideaalia, jota suvaitsevaisuudelta yleensä edellytetään. Kahvipöytäkeskusteluissahan suvaitsevaisuus esitetään aina erinomaisena luonteenpiirteenä eli hyveenä.

Suvaitsevaisuuden perusongelma on, että se joko luisuu hyväksyntään tai unohtamiseen, tai jollain muulla tapaa epäonnistuu pitämään yllä oikeanlaista kriittistä asennetta. Toisin sanoen, suvaitsevaisuuden tulisi ilmetä niin, että se luo tilan, jossa pitkäkestoinen keskustelu ja kohtaaminen eri mieltä olevien välillä mahdollistuvat. Näin ollen aiemmin mainittujen suvaitsevaisuuden tekijöiden joukkoon on lisättävä seuraava: halu säilyttää kriittinen asenne ja ryhtyminen julkiseen keskusteluun.

Tämä auttaa pitämään erimielisyyden voimassa. Jos jossakin tilanteessa vallitsee aito erimielisyys, ei ole oikein lakaista sitä maton alle. Samoin ei ole myöskään oikein kohdella eri mieltä olevaa ylimielisesti ja solvaten. Hyveellinen suvaitsevaisuus edellyttää toimintamalleja, jotka luovat edellytyksen mielekkäälle julkiselle keskustelulle ja eri näkemysten julkiselle ilmaisulle.

Ensimmäinen esimerkki ilmensi tapausta, jossa kriittinen asenne säilyy, mutta sen motiivina on halveksunta ja viha. Erityisesti tilanteissa, joissa muukalaisen näkemykset ovat erikoisia ja mikäli emme pidä häntä vertaisenamme, meidän on vaikea suhtautua häneen ja hänen näkemyksiinsä asiallisesti. Siksi hyveellisen suvaitsevaisuuden toteuttaminen näyttäisi edellyttävän vielä yhtä lisäelementtiä: keskustelun ja dialogin täytyy ilmentää älyllisiä hyveitä.

Älyllisillä hyveillä tarkoitan sellaisia luonteenpiirteitä kuin nöyryys, viisaus, tarkkuus, herkkyys yksityiskohdille, hyväntahtoisuus, kyky ottaa vastaan opetusta, järkähtämättömyys, alttius ottaa vastaan kritiikkiä ja rehellisyys.

Suvaitsevaisuutta ei kuitenkaan yleensä listata älyllisten hyveiden joukkoon. Syynä tähän voi olla se, että suvaitsevaisuuden hyödyt voidaan saavuttaa esimerkiksi kärsivällisyyden, totuudellisuuden ja avoimuuden kautta. Itsenäisenä hyveenä se olisi liian monitulkintainen, kuten käsitteen arkiset käyttötavat hyvin osoittavat.

Kuinka älylliset hyveet sitten auttavat meitä ymmärtämään suvaitsevaisuuden luonnetta? Hyveet eivät sinänsä anna vastausta kysymykseen, mitä voimme suvaita ja mitä emme. Kuitenkin hyveet voivat ohjata meitä toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla tilanteissa, joissa erimielisyys vallitsee sekä auttaa meitä näkemään ne keinot, joiden avulla voimme pyrkiä tilanteessa eteenpäin.

Harmin tiellä

Alasdair MacIntyre esittää, että meillä on käytännössä neljä vaihtoehtoa suhtautua erilaiseen mielipiteeseen. Ensinnäkin voimme pitää sitä erilaisuudesta huolimatta arvokkaana ja omaa kantaamme vahvistavana näkökulmana, joka voi auttaa meitä määrittelemään tarkemmin sen, mitä haluamme sanoa. Toiseksi voimme todeta toisenlaisen kannan olevan perustavassa ristiriidassa oman kantamme kanssa, mutta samalla pitää sitä niin hyvin perusteltuna, että meillä voisi olla hyvä syy hylätä oma kantamme ja omaksua kilpaileva näkemys.

Kolmanneksi toisenlaista kantaa voidaan pitää omaa näkemystä vähemmän hedelmällisenä, mutta kuitenkin sen verran hyvin perusteltuna, että se vaatii kumoamista ja sen osoittamista, miksi se ei ole järkevä mielipide. Tämä voidaan tehdä esimerkiksi argumentoimalla sen puolesta, että kilpailevan kannan omaksumisesta ei seuraa niitä epätoivottuja asiantiloja, joita vastapuoli pelkää tai että heidän kantansa perustuu johonkin väärinymmärrykseen. Tällöin väitteen esittänyt yhteisö pidetään keskusteluringin sisällä, vaikka kriittinen suhde säilyykin voimassa.

Neljänneksi toisenlaista kantaa voidaan pitää sellaisena, että se täytyy sulkea keskustelun ulkopuolelle. Näissä tilanteissa suvaitsevaisuus ei ole enää hyve, vaan pahe. MacIntyre kuitenkin huomauttaa, että vaikeus piilee siinä, kuinka me voimme erottaa oikeutetun suvaitsemattomuuden epäoikeutetusta mielipiteen tukahduttamisesta.

Paul Ricoeur käyttää tässä yhteydessä ”vahingon” (engl. harm) käsitettä, joka viittaa sekä fyysiseen että henkiseen vahinkoon. Yhtenä vahingon määreenä voidaan pitää väkivaltaa. Esittääkö toinen kantansa aggressiivisella tavalla, joka vahingoittaa kanssaihmisiä vai suostuuko hän keskustelemaan argumentoiden?

Länsimaissa on jokseenkin selvää, että fyysinen väkivalta ei kuulu osaksi arvokeskustelua. Kuitenkin yhteiskuntamme suhtautuvat kielteisesti myös esimerkiksi rasistisiin mielenilmauksiin, vaikka niissä ei kajotakaan henkilöön fyysisesti. Fyysisen väkivallan suhteen raja on selvä, mutta milloin henkisen väkivallan tai perusteettoman syrjinnän raja ylittyy? Tässä kohden liikutaan harmaalla alueella, koska yksilö voi lukea sinänsä argumentoivaa keskustelua rasistisesta näkökulmasta, jos hän kokee sen koskevan hänen persoonaansa negatiivisella tavalla.

Ongelmana on, että mitä tahansa kantaa voidaan aina pitää ”jonkin vastaisena” ja siksi vahingollisena sille, jota kritisoidaan. Ja kuten todettiin, jo sanan ”suvaitsevaisuus” käyttökin voi olla luonteeltaan väkivaltaista. Mainittakoon vielä, että nykyisessä vihapuhekeskustelussa käsitettä voidaan käyttää tavalla, joka syrjii joitakin näkökantoja. Jonkin leimaaminen vihapuheeksi voi näin olla itse vihapuhetta, jos sen avulla pyritään leimaamaan jokin näkökanta ilman hyviä perusteita. Tämä käsitteellinen vaikeus osoittaa ainakin sen, että suvaitsevaisuus ja vihapuhe eivät ole itsessään mitenkään itsestään selviä käsitteitä.

Käsitteellisten rajojen epäselvyyteen liittyvää ongelmaa tuskin voidaan kokonaan poistaa, mutta kyseinen ongelma olisi hyvä tiedostaa, jotta mielivallalta voitaisiin välttyä. Moniarvoisessa yhteiskunnassa olisi kaiketi järkevää antaa mahdollisimman paljon väljyyttä aidosti erilaisille näkemyksille, erityisesti sellaisille, jotka ovat ärsyttäviä ja joista emme erityisesti pidä (tämä on George Orwellin määritelmä sananvapaudesta). Näin ollen moniarvoisuus edellyttää suvaitsevaisuutta siinä mielessä, että yhteiskunnan tulisi olla valmis sietämään hyvin monenlaisia näkemyksiä ja keskenään ristiriitaisia toimintatapoja.

Ricoeurin mukaan meidän tulisi kyetä vastustamaan konsensuksen vetovoimaa moraalista erimielisyyttä koskevissa tapauksissa. Sen sijaan meidän tulisi ”tyytyä hentoihin kompromisseihin” ja tunnustaa se, että toisinaan erimielisinä pysyminen on perusteltua. Tällaisissa tapauksissa konfliktia tulisi vaalia ja pitää sitä toistaiseksi ratkaisemattomana kaikkien osapuolten taholta.

Yllättävää kyllä, moniarvoisuus ja monikulttuurisuus näyttävät edellyttävän sitä, että ratkaisematon erimielisyys on luonnollinen osa inhimillistä todellisuutta. Tästä kuitenkin seuraa monille varsin epämiellyttävä johtopäätös. Jotta aito suvaitsevaisuus voi olla mahdollista, toiselle täytyy antaa tila toimia, kuten hän haluaa, ilman, että puutumme siihen, vaikka mielemme kuinka tekisi. Tämä taas luo yhteiskunnan sisään omalakisia yhteisöjä joilla on omat sääntönsä, joita kaikki yhteiskunnan jäsenet eivät jaa. Mutta mihin asti tätä voidaan sallia ja kuinka paljon moniarvoisuutta todella olemme valmiita kestämään?

Onko suvaitsevaisuus mahdollista?

Aidon suvaitsevaisuuden perusongelma on se, että se tuntuu johtavan mahdottomuuteen toteuttaa sitä käytännössä. Suurimmassa osassa yrityksistä harjoittaa hyveellistä suvaitsevaisuutta sorrutaan yleensä joko välinpitämättömyyteen tai hyväksyntään.

Kriitikko voi aina huomauttaa, että tällainen suvaitsevaisuus on varsin epästabiilia ja siksi jopa vaarallista. Siksi harmaalla alueella sijaitsevat ilmiöt tulisi mahdollisimman nopeasti joko kriminalisoida tai sitten kriminalisoida niiden vastustaminen. Näin ollen suvaitsevaisuutta ei enää tarvittaisi, koska laki kertoo meille, mitä kustakin asiasta pitää ajatella. Moniarvoisuuden toteuttamiseen liittyy näin paradoksaalisesti pyrkimys kiristää kontrollia.

Onko hyveellinen suvaitsevaisuus siis mahdotonta? Pessimistinen vastaus on kieltämättä houkutteleva. Suvaitsevaisuuden tulevaisuus näyttää melko synkältä. Jääkö meille lopulta muita todellisia vaihtoehtoja kuin väkivaltainen yhdenmukaisuuteen pakottaminen ja relativismi? Toisaalta, onko suvaitsevaisuutta hyveenä kuitenkaan lopulta sen vaikeampaa toteuttaa kuin muitakaan hyveitä, joihin kaikkiin kuuluu epäonnistumisen riski? Keskitien kulkeminen ei ole koskaan ollut helppoa, mutta se on ainoa tie, jolla inhimillinen kulttuuri voi todella kukoistaa.

Essee perustuu laajempaan artikkeliin, joka on julkaistu englanniksi teoksessa Religion in the Public Sphere (ed. N. Brunsveld & R. Trigg), joka on luettavissa osoitteessa http://adss.library.uu.nl/index.html. Artikkelin suomenkielinen versio on ilmestynyt kirjassa Postmoderni filosofia, kulttuuri ja kristillinen teologia (STKSJ 275). Essee on aikaisemmin ilmestynyt hieman eri muodossa hyvejohtajuus.fi –sivustolla. Teksti on julkaistu myös Perusta-lehdessä 3/2017