Kirjoittanut
Leena Lehtinen oli evankelista Kalevi Lehtisen toinen vaimo. Hän eli ensimmäisen vaimon varjossa, miehensä ehdoilla, mutta onnellisena saamastaan huomiosta ja rakkaudesta. Kiitollinen, reipas leski on silti kesäteatterikesän pahis.
Leena Lehtinen katselee kauniina kesäpäivänä Lohjanjärven kimmeltävää pintaa. Kesä on ollut kaunis; karun kaunis kuin elämä itse.
– Tässä kuumuudessa ja eläessä olen hypännyt aika paljon lääkärillä. Minulla oli syöpäepäily. Pari päivä sitten sain tietää, että ei olekaan syöpää. Olen aika herkillä tällä hetkellä, sanoo Leena ja myöntää, että kuukausi otti tiukille.
– Ja Kalevin kuolemasta just seitsemän vuotta. Sekin vähän herkistää. Ehdimme Kalevin kanssa asua tässä vain puoli vuotta.
Leena ottaa Radio Dein vieraan vastaan iloisena. Oletko onnellinen?
– Kiitollinen kyllä. Kun on ensin mennyt epäilyn kanssa, se vie voimat. Sitten se heittää toiseen äärilaitaan. On aivan rättipoikki kuin maratonin jälkeen. Mielessä on iso kiitollisuus.
Leena sanoo, ettei oikein pystynyt ajattelemaan mitään, kun lääkäri kertoi syöpäepäilyistä. Itku tuli.
– Olen enemmän kokija kuin ajattelija. Kyllähän minä romahdin. Ystävät sanoivat, että olin aivan poissa tolaltani. Oli pakko elää ja hengittää. Tavallaan tajusi, elämä on rajallinen. Jos elän vuoden pari, nyt on tehtävä ne asiat, joista on uneksinut. Kirjoitin facebook-päivitykseeenkin:
”Joinakin päivinä ihminen vain tajuaa, ettei elämän elämiseen ja unelmien toteuttamiseen ole loputtomasti aikaa. Tämä oli sellainen päivä.”
Älä ota eronnutta
Leena Lehtinen sanoo olevansa tavallaan yksinäinen. 15 vuoden mittaisesta ulkomaanjaksosta on kulunut vain muutamia vuosia. Facebook toimii rukousverkostona ja kontaktina. Oronmyllyn kesäteatterissa pyörii aviomies Kalevi Lehtisestä kertova näytelmä. Muistot heräilevät.
– Se aika on muuttunut kiitollisuudeksi. Tajuan, että monessa mielessä aika päästää irti. Mietin mitä teen kodille, jossa hän todellakin ehti asua vain puoli vuotta. Hän rakasti tätä paikkaa. Hän rakasti olla täällä. Olen hirmuisen kiitollinen siitä ajasta, jonka saimme elää.
Kesäteatteri on Leenan mieleen.
– Hän ansaitsee sen. Vihdoinkin joku tekee hänen muistolleen jotain, sanoo Leena ja sanoo myös, että Kalevista pitäisi tehdä kirja; sellainen kirja, jossa olisi hänen kansainvälisyytensä mukana.
– Se on haastavaa, koska Saksan aikana oli niin paljon kaikkea. Tuntui kuitenkin hyvältä kun Arto Myllärinen tarttui tähän haasteeseen. Vaikka tiedänkin, että minun roolini on olla pahis.
Kalevin ja Leenan liiton kovin koetelemus oli se, ettei kristillinen ympäristö suvainnut Kalevi Lehtisen menevän naimisiin eronneen naisen kanssa.
– Kuulin radiosta mainoksen, jossa se sanottiin sanat: meni naimisiin eronneen naisen kanssa. Se palautti mieleen alkuajan hirmuiset mietinnät. Mietin, menettääkö Kalevi siunauksensa, jos suostun hänen kanssaan naimisiin.
Onnelliset pakastimessa
Leena sanoo rehdisti, että he maksoivat tuosta päätösestä kovaa hintaa. Siitä oli vaikea puhua, koska jopa Kalevin Lehtisen työnantaja oli sitä vastaan.
– Hän kysyi Campus Crusade for Christissa esimieheltään, että kuinka pian voin mennä naimisiin. Ei ollenkaan, oli vastaus. Olin varma, että tämä loppuu tähän. Sitten Kalevi soitti onnellisen puhelun; ei minun asemallaan ole väliä, minä haluan sinut.
– Silti mietin koko ajan, entä jos vien siunauksen. Entä jos kukaan ei enää tulekaan uskoon hänen kauttaan. Jos Pyhä Henki jättää meidät kuten Saulin.
Kalevi nai rohkeasti Leenan, mutta monta ovea meni kiinni.
– Kalevi sanoi, että jouduttiin pakastimeen. Eniten se tuli minun kontolleni. Saksassa jotkut suomalaiset käänsivät selkänsä, sanoo Leena ja huokaisee. Ja sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen.
– Voi, tästä on niin vaikea puhua, koska se haava on taas kipeä.
Einen varjo
Kalevi kyllä rakasti Leenaansa, tulisesti. Leena koki, että Kalevin edellinen avioliitto kulki kannoilla, vaikka edesmennyt Eine-vaimo oli hänenkin ystävänsä.
– Hän oli ihana ja ihannoitu. Hänen jokainen sanansa oli vaikuttava. Einen varjo oli koko ajan kodissamme läsnä.
Eine kuitenkin jätti perinnön, joka merkitsee Leenalle paljon vielä tänäkin päivänä. Eine valmisteli kuolemaansa pyytäen erästä amerikkalaisnaista rukoilemaan Kaleville uutta vaimoa. Muutama viikko ennen kuolemaansa, Eine antoi naiselle lappusen, joka sisälsi Kalevin tulevan vaimon nimiehdokkaita.
– Kun olimme häämatkalla, joku nainen päättäväisesti halusi tulla meidän kanssamme syömään. Hänet oli lähettänyt tämä Einen ystävätär, joka halusi nyt kertoa, että minun nimeni oli tuolla listalla. Se oli Einen häälahja meille. Kun me kuulimme tämän, itkimme Kalevin kanssa loppupäivän. Se oli viesti Jumalalta.
Rakastimme asiakeskusteluja
Leena ja Kalevi nauttivat toistensa seurasta keskustelellen. Automatkat olivat heidän kahdenkeskistä aikaa ruuhkaisina vuosina. Ihmisiä oli aina ympärillä ja silloin Leena jäi helposti kakkoseksi.
– Me nautimme syvistä keskusteluista, uppuduimme teologisiin syövereihin keskustellen Raamatun tulkintajutuista. Tutustuimme toisiimme. Luimme avioliittokirjoja ja löysimme syvän ymmärryksen tason, mikä oli meidän juttumme. Vihasimme smalltalkia molemmat, mutta rakastimme asiakeskusteluja.
– Toki osattiin olla erimieltä ja riideltiin oikein kunnolla. Ne olivat sellaisia tunnepuolen juttuja. Kalevi oli pettynyt siihen, että en ollut kotitalousopettaja, kuten Eine oli ollut. Minun oli vaikea ymmärtää, miten Kalevin oli niin vaikea ilmaista tunteita.
Leena ja Kalevi tapasivat ensimmäisen kerran, kun Leena oli alle parikymppinen. Ja kun he tapasivat mennäkseen naimisiin, toisesta oli tullut karismaatikko, toinen oli evankelikaalinen.
– Toiset eivät saaneet nostaa käsiään, ja toiset olivat ihan hihhuleita, nauraa Leena ja kertoo tarinaa, että Kalevin edustamassa järjestössä ei työntekijöillä ollut lupa puhua kielillä.
– Kalevi ei puhunut kielillä, mutta olen kyllä kerran kuullut hänen laulavan kielillä, kuiskaa Leena, ikäänkuin salaisuutena.
– Mutta järjestö kutsui meidät silti, tietoisena siitä että olemme eri linjoilla. Minä puhuin Kalevista hyvää evankelikelikaalisena ja Kalevi minusta karismaatikkona. Olimme sovinnon rakentajia, koska rakastimme erilaisuutta.
Sivustakatsoja
13 vuoden ikäero ei painanut. Eikä sekään, ettei välttämättä toista tuntenut niin hyvin alkuun.
– Ethän sinä voi tuntea toista ihmistä, ennenkuin olet elänyt kauemmin yhdessä, naurahtaa Leena.
– Olin nähnyt hänen ujoutensa ja arkuutensa, kun tapasin hänet nuorena 19-vuotiaana tyttönä. Minun ujouteni tunnisti hänen ujoutensa.
– Mutta kyllä Kalevi osasi huutaakin, palaa Leena pariskunnan yhteiseen elämään. Mutta Kalevi pelkäsi riitelemistä, hän jatkaa.
– Meni kauan, ennenkuin hän ekan kerran uskalsi myöntää olevan vihainen minulle, vaikka olin sen nähnyt monet kerrat. Ja kun se sitten tapahtui, unohdin kokonaan mistä tappelimme. Olin niin onnellinen, että hän vihdoin luotti minuun niin paljon, että hän uskalsi ilmaista sen.
Leena on onnellinen kaikesta menneestä, kaikesta koetusta. Mutta ei sivustakatsojan rooli aina herkkua ollut.
– Ensimmäinen mieheni oli alkoholisti. Kun menin Kalevin kanssa naimisiin, Kalevin työ päätti, mitä tehdään. Minun mielipiteelläni ei aina ollut merkitystä. Ja se oli hirveän kipeää välillä.
– Olimme sopineet, että miten vietämme joulun. Kaikki oli sovittu ja olin tyytyväinen. Istuimme autossa ja puhelin soi. Kalevia pyydettiin jouluaattona televisioon. Hän ei kysynyt minulta, vaan vastasi suoraan, että ilman muuta minä tulen. Ja vietimme sen joulun erillään.
Valkoinen tukka
Silti Leena sanoo, että heillä oli rehellinen suhde ja hänellä itsellään oli tärkeä paikka täytettävänä. Kokouksessa Leenan oli istuttava aina niin, että hänen valkoinen tukkansa näkyi.
– Kalevi ei halunnut, että värjäisin tukkani muun väriseksi. Hän halusi nähdä, missä olen. Ennen kokousta istuttiin vierekkäin. Hän halusi minut osaksi tiimiä. Joskus otettiin vastaan, joskus ei. Mutta istuimme aina ennen kokousta penkissä vierekkäin. Hän otti kädestä kiinni ja pyysi siunaamaan. Sitten hän meni lavalle.
Leenan tiesi tehtävänsä: rukoile ja tarkkaile. Hän tiesi, että Kalevi saattaa saada lavalla sairauskohtauksen, ja hänen pitää tunnistaa se. Joskus niin kävi. Jos Kalevi toimi toisin kuin ennen kokousta oli puhuttu, Leena tiesi heti, että jotain on pielessä.
– Olimme Keravalla, jossa Kalevi muuten kävi koulunsa. Hän suunnitteli ennen kokousta ihan erityistä kutsua. Mutta hän ei tehnyt niinkuin sovittiin, ja hän sammalsi. Hän tuli alas ja kertoi, että oli pimeää ja sydän hakkasi. Hän kysyi hämmentyneenä: Kutsuinko minä?
Leena palaa puheissaan hänen ja Kalevin viimeisiin hetkiin, Seinäjoelle. Toiseksi viimeinen saarna, jota pitämään Kalevi tuli suoraan lenkiltä. Aivan viime hetkellä.
– Ei hän ollut ehtinyt käydä edes suihkussa. Sali oli täynnä. Oli kuin sähkö olisi napsautettu päälle. Hän oli kuin nuori poika. Sisälläni soi ”joutsenlaulu”. Se oli joku aavistus. Ja kun Kalevi esitti kutsun, porukkaa vain tuli ja tuli.
Leena katsoo valokuvia tuolta ajalta. Hän sano tajuavansa, ettei ollut ihme että Kalevi lähti.
Lenkkarit jalassa
Sitten Leena hypähtää lenkkipolulle. Olympiavoittaja Lauri Lehtisen poika, maailmanennätysmiehen jälkeläinen aloitti lenkkeilyharrastuksensa aikuisiällä. Ollessaan Yhdysvalloissa Campus Crusaden koulutuksessa, lääkäri tiedusteli hänen lempiliikuntamuotoa. Onkiminen!
– Kalevilla oli verenpainetta. Pitäisi tehdä jotain, sanoi lääkäri ja siinä kohtaa Kalevi tunnusti olevansa maailmanluokan juoksijan poika.
– Hän alkoi lääkärin määräyksestä juoksemaan. Mutta sitten juostiin aina. Oli mikä tahansa paikka, hän hävisi lenkille. Hän haastoi papiston ja opiskelijat lenkille. Hän piti jopa neuvotteluja lenkillä. Siellä juoksivat Junkkaalat ja Kalajan Jormat. Ja vaimo sai omaa aikaa, naurahtaa Leena, joka kyllä myöhemmin oppi juoksemisen salat itsekin.
Kalevi Lehtinen kuoli lenkkarit jalassa Saksassa 17.7.2011.
– Kun näin hänet viimeisen kerran normaalina, juostiin tuohon rantaan uimaan, näyttää Leena.
– Tavallisesti hän juoksi edellä, himouimari kun oli. Nyt minä menin edellä. Kalevi pysähtyi. Näin hädän hänen silmissään. Siinä hän seisoi pysähtyneenä ja lopulta kastautui. Ei hypännyt niinkuin normaalisti. Seuraavana aamuna hän lähti Saksaan keskustellakseen Markku Happosen kanssa. Markku oli hänen ensimmäinen uskottunsa, viimeisten vuosien esimies. Kolme iltaa he unelmoivat siellä tulevaisuudesta.
15.7. Leena istui Vivamossa, hiljaisuuden puutarhassa ja katsoi kelloa. Kohta Kalevi soittaisi. Ja niin soittikin.
– Olen mä sentään mies, sanoi Kalevi.
– Ekan kerran viiteen vuoteen juoksin juoksuaskelin tuon ison mäen ylös. Olen minä sentään mies, hän toisti. Sitten tuli hiljaisuus. Ja sitten löysin itseni kaatuneena.
Silmät kostuu.
– Kiitän Jumalaa siitä, että en huomannut hänen heikkouttaan. Hän sai olla mies.
- Kalevi Lehtisen tarina Oronmyllyn kesäteatterissa:
- 9.8.–19.8. Kesäteatteri ”Joutsenet laskeutuvat”,
Käsikirjoitus ja ohjaus Arto Myllärinen.
