Kirjoittanut
Uskonto on oopiumia kansalle – näin Reinalle*, 45, oli opetettu. Hänet värvättiin sissien riveihin heti, kun hän oli kyllin vahva kantamaan asetta ja reppua ja kävelemään viidakossa monta päivää ilman taukoja.
Urabá on yksi Kolumbian tärkeimmistä banaaninviljelyalueista ja valitettavasti myös maan pahimpia konfliktialueita. Runsaat 30 vuotta sitten puolisotilaalliset ryhmät alkoivat tehdä siellä iskuja taistellessaan sissejä vastaan, ja se vaikutti myös paikallisten ihmisten elämään.
Nykyisin Urabánlahti on huumeiden salakuljetuksen kannalta strateginen paikka, minkä vuoksi laittomat ryhmät taistelevat siellä vallasta ja värväävät pakolla joukkoihinsa alueen lapsia ja nuoria.
Ilman Jumalaa ja lakia
Pakolla värväämisen lisäksi ryhmät käyttävät aseenaan aivopesua. Toisaalta alueen ihmisillä ei ole juuri mahdollisuuksia elämässään, eikä valtio puutu asiaan. Virallisia työpaikkoja ei ole riittävästi, väestön koulutustaso on heikko, ja terveydenhoito sekä jätehuolto toimivat puutteellisesti. Kaikissa alueen talouksissa noin neljäsosa perustarpeista jää täyttymättä.
Kaikki tämä oli taustalla Reinan liittyessä aseelliseen ryhmään. ”Sieluni oli haavoittunut, eikä minulla ollut rauhaa. Janosin vain kostoa nähtyäni niin paljon epäoikeudenmukaisuutta. Näin jopa viattomien sukulaisteni lähtevän palaamatta, koska heidät tapettiin. Olin täynnä voimattomuutta, vihaa ja raivoa.”
”Tehtäväni oli partioida. Olin täysin varustettu. Olin taistelija.”
Kun Reina liittyi sissisotilaisiin, hänen elämänsä muuttui täysin. Päivät viidakossa alkoivat kello 4.45. Reina harjasi hiuksensa ja oli valmiina palvelukseen kello 5.00. Jos ruokaa oli, Reina söi aamiaisen kello seitsemän, ja jos ei ollut, hän yksinkertaisesti aloitti työpäivänsä. Päivien sisältö vaihteli organisaation tarpeiden mukaan.
Reina kertoo oloista miesvaltaisessa yhteisössä: ”Naisia kohdellaan usein kaltoin, syrjitään ja käytetään hyväksi kaikin tavoin.” Kaikesta huolimatta Reina etsi paikkansa yhteisössä ja alkoi taistella: ”Tehtäväni oli partioida. Olin täysin varustettu. Olin taistelija.” Myöhemmin taistelu jatkui puolisotilaallisten joukkojen puolella.
Käännekohta viidakossa
Kun Reina eräänä päivänä oli matkalla kotiin pitkän viidakossa vietetyn ajan jälkeen, hän pyörtyi. Hän kuvailee kokemaansa, joka oli kuin unta: ”Aloin vajota alas, alas syvyyksiin. Menin hyvin pelottavan ja kylmän tunnelin läpi.”
Tuona hetkenä hän muisti ihmiset, jotka olivat kertoneet hänelle evankeliumin. Sitten hän joutui vielä pahempaan paikkaan, jossa joku alkoi näyttää hänelle kaikkia hänen tavoittelemiaan materiaalisia asioita.
Reina kertoo tuon henkilön sanoneen hänelle: ”Mitä hyötyä sinulle on kaikesta tästä rahasta? Mitä hyötyä sinulle on siitä, mitä havittelet? Mitä hyötyä mistään on, jos et omista edes omaa ruumistasi?”
Esirukoilijat saivat nähdä täydellisen muutoksen Reinan elämässä.
Tässä tilanteessa Reina alkoi itkeä ja rukoilla Jumalaa ottamaan hänet pois tuosta paikasta, jos hän todella oli olemassa. Sillä välin kun kaikki tämä tapahtui Reinan unessa, jotkut ihmiset näkivät hänen makaavan maassa ja veivät hänet sairaalaan. Herättyään Reina pyysi esirukousta eräältä naiselta, joka oli kertonut hänelle olevansa kristitty.
”Kun tulin kotiin, sisimpäni oli muuttunut. Tuosta hetkestä lähtien monet ihmiset alkoivat rukoilla puolestani.” Esirukoilijat saivat nähdä täydellisen muutoksen Reinan elämässä ja kutsuivat hänet kirkkonsa jumalanpalvelukseen seuraavana maanantaina.
Pitkä tie kotiin
Tie ei ollut helppo, vaan pitkä ja täynnä katumusta ja anteeksiantoa. Reina koki, että syy aseelliseen ryhmään liittymiseen oli siinä, että vanhemmat eivät olleet kyenneet antamaan hänelle mahdollisuutta opiskella.
Prosessin aikana monet hylkäsivät Reinan hänen menneisyytensä takia, ja muutamat ihmiset eivät edes uskoneet hänen muuttuneen. Reina pysyi kuitenkin lujana uskossaan, ja hänen halunsa palvella Herraa kasvoi. ”Jos palvelin paholaista niin suurella rakkaudella, kuinka paljon suuremmalla rakkaudella palvelenkaan häntä, joka antoi minulle elämän”, Reina sanoo.
Tavattuaan aviomiehensä Reina alkoi palvella kirkossaan johtajana, ja hänestä tuli seurakunnan vanhimmiston jäsen. Tehtävässään ja vaelluksessaan hän sai kokea niin tappioita kuin onnistumisia, ja sitten häneltä kysyttiin, haluaisiko hän perustaa kirkon.
Reina alkoi perheineen pitää pienimuotoisia kokouksia eri kodeissa ja kartoittaa yhteisön tarpeita perustaakseen uuden kirkon. Kesken prosessin Reinan luo tuli mies, joka uhkasi tappaa hänet, ellei hän lopettaisi sanan saarnaamista ja palaisi työhönsä aseelliseen ryhmään.
Reina vastasi miehelle: ”En aio työskennellä kanssasi, etkä sinä myöskään tapa minua. En nimittäin kuole silloin kun paholainen haluaa, vaan silloin kun Jumala haluaa. Jatkan Jumalan palvelemista.”
”Mikään ei ole niin tärkeää kuin Jumalan palveleminen”
Myöhemmin pari miestä alkoi käydä Reinan kirkon kokouksissa tarkkailemassa häntä ja arvioimassa hänen saarnojensa sisältöä. Joskus miehet seurasivat Reinaa kadulla ja vaativat häntä lopettamaan evankeliumin julistamisen, mutta Reina pysyi lujana.
”Uskon, että Jumala on palvelemisen arvoinen sen vuoksi, mitä Kristus on tehnyt puolestamme”, Reina sanoo. ”Tilanteella, olosuhteilla tai paikalla ei ole väliä. Mikään ei ole niin tärkeää kuin Jumalan palveleminen. Hän on ainut, joka ansaitsee kaiken.”
Urabán vaikeasta väkivaltatilanteesta huolimatta Reina haluaa jatkaa Herran palvelemista ja rakastaa veljiään ja siskojaan. Hän pyrkii tuomaan sovintoa niiden kirkon jäsenten välille, jotka aikaisemmin kuuluivat vastakkaisiin sotilaallisiin ryhmiin ja pitivät toisiaan vihollisina. *Nimi muutettu turvallisuussyistä
Kuuntele podcast
