Kirjoittanut
St. Andrean kirkko Floridassa on palvellut suomalaisia siirtolaisia jo vuodesta 1953. Kirkko oli parhaimmillaan lapsiperheiden ympäröimä, mutta nyt on toisin. Ikääntyvä jäsenistö luo ongelman, johon kirkon pappi uskoo löytävänsä ratkaisun.
Mia Hagman on toiminut Floridassa Pyhän Andrean seurakunnan pappina vuoden ajan. Väki kokoontuu kieliryhmittäin kahteen viikottaiseen jumalanpalvelukseen. Hagman valmistelee ehkä hieman yllättäen, kaksi eri saarnaa.
– Samaa saarnaa harvemmin tulee tehtyä kahdelle kielelle. Seurakunnan tarpeet ovat eri kieliryhmissä erilaiset. Sydämellä on eri asiat molemmille ryhmille. Mutta joskus käy samatkin. Silloin teen ensin englanninkielisen version ja sitten alan miettimään suomeksi.
Talvikauden perussunnuntaina penkissä istuu 100-150 suomensukuista ja suomen kielen vielä taitavaa. Englanninkieliseen palvelukseen osallistuu muutamia kymmeniä. Hagman pitää valitettavana sitä, etteivät maahanmuuttajien jälkeläiset puhu enää Suomea.
– 60-70-luvuilla perheissä molemmat vanhemmat olivat suomenkielisiä. Jotenkin pelättiin, etteivät lapset opi englantia ja vähennettiin suomen puhumista. Heidän lapsensa ovat nyt pahoillaan, ettei heille puhuttu, kertoi Hagman Radio Dein aamulähetyksessä Kirsi Rostamolle.
Silti seurakunnan haasteena on nimenomaan englanninkielinen puoli, joka hiipuu hiipumistaan.
– Emme pysty vastaamaan muiden tarjontaan. Muutaman mailin sisällä on kymmeniä hienoja kirkkoja, joiden tarjonnan kanssa emme pysty kilpailemaan. Englanninkielinen puoli on mennyt koko ajan alaspäin.
Yhden naisen työpaikka
Hagmanin tilanne on sikäli erikoinen, että evankelisluterilainen seurakunta on omansa, ja kuuluu ELCA eli Amerikan evankelisluterilaiseen kirkkoon. Eikä sillä ole mitään tekemistä Suomen kirkon kanssa. Mutta pappi kuuluu Oulun hiippakunnan papistoon.
– Olen ikäänkuin lainassa täällä, sanoo Kuusamosta Amerikkaan siirtynyt Hagman. Muutoinkin tarina on omanlaisensa sen vuoksi, että hän päätti pappisurastaan vasta vanhemmalla iällä.
Pappistyö Kuusamossa ja Floridassa eroaa melko paljon toisistaan. Ja toisin kuin voisi ajatella, Kuusamossa on iso työyhteisö, ja Floridassa hän on puolestaan käytännössä yksin.
– Hyvinkin erilaista tämä on, lähtien siitä, että ainoa palkattu työntekijä olen minä. Palkattuna apuna minulla on osa-aikainen sihteeri ja palkkiopohjainen kanttori. Aika usein löytää itsensä keittiöstä. Saa tyhjentää roskikset, siivota ja hoitaa paperit paikalleen, Hagman hymähtää.
– Kotikäyntejä odotetaan paljon, Ne jotka eivät pääse kirkkoon, käyn heitä tapaamassa ja viemässä ehtoollista. Suomessa sitä hoitavat diakonit.
Ei pappi silti ihan yksin silti ole. Amerikkalainen tapa tehdä vapaaehtoistyötä yhteisönsä hyväksi tuo oman vivahteensa.
– Amerikkalaiseen seurakuntaperinteeseen kuuluu, että ihmiset tekevät. Se kuuluu kulttuuriin. Jo alakoulussa kerätään pisteitä vapaaehtoistyöstä. Se on kivalla tavalla täällä toteutettu.
Kirjanpitäjät tekevät ammattiaan vastaavaa työtä, remonttimiehet remontoivat ja kuorolaiset laulavat.
– Yksi ihana vaha pappa käy kaksi kertaa viikossa laittamassa vessapaperit vessaan. Se on todella tärkeätä työtä.
Perheitä kaivataan seurakuntaan
Sellaisia ihmisiä, joilla on aikaa touhuta, heitä seurakunnassa riittää. 90 prosenttia seurakuntalaisista on eläkeläisiä. On helppo ymmärtää seurakunnan papin huoli. Seurakunta oli pitkään myös ilman vakinaista pappia. Viimeistään nyt on tullut aika tarttua haasteiseen. Suurin niistä on väkimäärän väheneminen.
– Tarkoitus on kehittää toimintaa niin, että saataisiin perhepontentiaalia. Meidän on uudistettava toimintaa. Täällä on ollut 30 vuotta sitten vielä 40 pyhäkoululaista. Toiminta oli perhekeskeistä. Tämä kirkko rakennettiin aikanaan 200 perheen keskelle. Nyt täällä lähialueella ei asu enää yhtään perhettä.
Hagman kertoo, että hänellä oli viime vuonna kolme rippikoululaista. Kaksi lasta sai kasteen.
– En sano, että seurakunta on kuolemassa missään mielessä. Lake Worthissa ja Floridassa on kyllä vetovoimaa. Mutta ongelmana on se, ettei tänne enää saa kuin maksimissaan kuuden kuukauden turistiviisumeja. Omistusasuntojen omistajat haluaisivat olla täällä enemmän. Melko harvalla on kuitenkaan green cardia tai kansalaisuutta. Eläkeläisiä olisi tulossa varmastikin, mutta terveydenhuollon ja sosiaalihoidon vakuutukset ovat kalliita.
– Toivon, että olen tekemässä hyvää ja saamassa aikaan muutosta. Ja toivottavasti tapahtuu pieniä ihmeitä, Hagman toivoo. Ja uskoo siihen.
Seurakunta löytää työnäkynsä
– Odotan sitä, että kun seurakunta on ollut 3 vuotta ilman vakinaista pastoria, tämä seurakunta löytää työnäkynsä uudelleen. Että oltaisiin niin rakkaudellisia, meillä oli lämpöä ja välittämistä, joka houkuttelisi piirinsä. Täällä on kuitenkin paljon suomalaisväestöä, joka ei tunne Jeesusta.
Elämä on läpeensä materialisoitunut. Pappina Hagman haluaisi ottaa askeleen taaksepäin.
– Yhteisössä tarvitaan evankelioivaa työtä. Se tuo ihmisiä yhteen, lisää luottamusta ja keskinäistä rakkautta.
Sitä tarvitaan, sillä seurakunnan pappi on havainnut siirtolaisyhteisön keskuudessa paljon negatiivista, keskinäistä kateutta ja selkään puukottamista. Siirtolaisväki itsekin pitää väkeään riitaisana. Hagman uskoo, että puolisuomalaisuus jotenkin kärjistyy nyt tässä, kunnes taas löytyy se oikea suomalaisuus.
– Kun tullaan kirkkoon, siellä on kivaa. Mutta meidän pitäisi viedä se kirkon ulkopuolelle ja saada 0-toleranssi kaikenlaiselle pahanpuhumiselle ja juoruilulle.
Kotikirkon kanssa yhteistyössä
Suomenkielinen kristillinen toiminta saa voimaa myös yhteistyöstä, jota Pyhän Andrean seurakunta tekee etupäässä helluntaiseurakunnan kanssa.
– Yhteistyössä Kotikirkon kanssa ei ole ongelmia. Marko Mesiäislehdon kanssa meillä on yhteiskristillinen projekti. Sitä halutaan jatkaa ja syventää.
Suomalaisten perustamiin evankalisluterilaisiin seurakuntiin ei kovinkaan paljon yhteyksiä, mutta yhteyksiä on sitäkin enemmän Kanadan puolelle.
– Sieltä tullaan viettämään talvilomia tänne. Saamme vieraaksemme kattoreita, pastoreita ja kuorolaisia. He ovat ihmisiä, joilla on jäsenyys jossain ja he voivat tulla mukaan myös meidän toimintaamme.
Jos hän kutsuu, hän myös varustaa
Mia Hagman on elänyt elämässään monta vaihetta, välillä erossa perheestään, välillä yhdessä. Nyt hän asuu miehensä Tapani Kaskealan kanssa Floridan lämmössä. Lapset ovat jo lentäneet pesästä, ja asuvat eri mantereella.
– Kun lapset olivat pieniä, sovimme että minä olen kotona. Kun lapset tulivat teini-ikään mieheni otti vastuun, kertoo Hagman ja naurahtaa, että se oli hyvä järjestys.
– Olemme aina olleet valmiita lähtemään. Olemme maaimankansalaisia. Haluan uskoa, että tämä on kutsumusta. On sitä koeteltu, onko tämä varmasti sitä, mitä Jumala haluaa minun tekevän. Mutta se mitä teen, koen sen olevan merkityksellistä. Siitä olen kiitollinen.
Hän haluaa toteuttaa omaa näkyään; että ihmisten elämä muuttuisi jollain tapaa paremmaksi ja Kristus-keskeisemmäksi.
– Ei tätä ajattele uhrauksena. Sillä, jos Hän kutsuu, hän myös varustaa.
