Kirjoittanut
Elämme kulttuurissa, jossa lapset kiinnittyvät vanhempiensa sijaan vertaisiinsa. Seuraukset eivät ole hyvät, väittää kanadalainen kehityspsykologi Gordon Neufeld.
Kun ankanpoikanen kuoriutuu munasta, se lähtee välittömästi seuramaan emoaan. Se jäljittelee emonsa käyttäytymistä aina siihen saakka, kunnes se kasvaa aikuiseksi. Jos emo jostain syystä puuttuu, ankanpoikanen lähtee seuraamaan lähintä liikkuvaa kohdetta. Se voi olla ihminen, koira tai vaikka jokin kone, kuten ruohonleikkuri. Nämä eivät tietenkään voi opettaa sille, millaista on elää ankkana.
Ihminen ei ole täysin erilainen. Myös ihmislapsissa on vaisto, joka etsii sitä, jota seurata. Meissä on tarve kiintyä ja kiinnittyä vanhempiimme samalla tavoin, kuin ankanpoikasella on biologisesti sisäänrakennettuna tarve kiinnittyä emoonsa. Jos ensisijainen kiintymyssuhde ei ole vanhemmissamme tai muussa aikuisessa, suuntaamme kiintymyksemme toisaalle: vertaisiin. Meistä tulee vertaisorientoituneita.
Vanhempia ja lapsia ajetaan erilleen
Kanadalainen kehityspsykologi Gordon Neufeld tarjoaa ankkaesimerkin yhdessä lääkäri Gabor Matén kanssa kirjoittamassaan kirjassa Hold on to Your Kids – Why Parents Need to Matter More than Peers (1. painos 2004, suomeksi Pidä kiinni lapsistasi – Miksi vanhempien tulee merkitä enemmän kuin vertaisten).
Neufeld nojaa teoksessaan tieteelliseen tutkimustietoon sekä omaan henkilökohtaiseen työhönsä kehityspsykologina. Taustalla on kiintymyssuhdeteoria, joka perustuu brittiläisen psykiatrin John Bowlbyn ajatuksiin 1960- ja 1970-luvuilta. Suomessa teoriasta on puhunut muun muassa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.
Kiintymyssuhdeteoriasta puhuttaessa esillä ovat tavallisesti kiintymyssuhteiden luokittelut: turvallinen, välttelevä ja ristiriitainen kiintymyssuhde. Neufeldin näkökulma on kuitenkin toinen. Hän tarkastelee sitä, miten käy, jos lapsen ensisijainen kiintymys onkin aikuisten sijaan toisissa lapsissa.
Gordon Neufeld väittää, että me länsimaiset ihmiset elämme yhteiskunnassa ja kulttuurissa, joka ei palvele lasten tarpeita. ”Viime vuosikymmeninä hallinneet taloudelliset voimat ja kulttuurilliset trendit ovat tuhonneet sosiaalisen viitekehyksen, jossa aikuisten vanhemmuusvaistot ja lasten kiintymysvietit voivat luonnollisesti toimia”, Neufeld kirjoittaa.
Vaikka vanhemmissa on luonnostaan tarve hoivata lastaan ja lapsessa on luonnostaan tarve kiintyä ja kiinnittyä vanhempiinsa, ympäröivä kulttuurimme vetää niitä erilleen.
Vaikka vanhemmissa on luonnostaan tarve hoivata lastaan ja lapsessa on luonnostaan tarve kiintyä ja kiinnittyä vanhempiinsa, ympäröivä kulttuurimme vetää niitä erilleen. Tämä alkaa jo taaperovaiheessa, kun taloudellisista syistä molempien vanhempien on paine mennä työelämään, ja kiihtyy lapsen kasvaessa nuoreksi.
Vanhemmat kohtaavat uudenlaisia ongelmia kasvatuksessa: lapset eivät tottele heitä, he viettävät aikaa mieluummin muualla kuin vanhempiensa kanssa, he ovat ärtyneitä ja voivat huonosti, vaikka taloudellisesti elämme vauraampaa aikaa kuin koskaan historiassa.
*
Mitä siitä seuraa, jos lapsi on kiintynyt vanhempiensa sijaan vertaisiinsa? Lue koko artikkeli maksutta Uuden Tien verkkolehdestä.
