Kirjoittanut
Kristittyjä on vainottu varhaisista vuosisadoista asti monista syistä. Gunnar af Hällströmin mukaan vainoissa on pohjimmiltaan kyse henkivaltojen taistelusta.
Dogmatiikan emeritusprofessori Gunnar af Hällström puhui Teologisilla opintopäivillä Kauniaisissa apologiasta eli uskon puolustamisesta. Hän käsitteli aihetta varhaiskirkon apologeettojen eli uskon puolustajien valossa.
Ensimmäisten vuosisatojen apologeetat eivät olleet seurakunnan paimenia vaan maallikoita, esimerkiksi filosofeja, oikeusoppineita ja reetoreja. Yksi apologeetta-piispa tosin tunnetaan: Theofilos Antiokialainen (100-luvulla).
– Pääasiassa paimenet hoitivat lampaitaan, mutta apologeetat hoitivat susia, af Hällström kuvaili.
– Nousi yksi mies siellä, ja toinen tuolla. Apologeetat olivat erittäin korkeasti koulutettuja.
Uskon puolustajia tarvittiin, koska kristittyjä on vainottu alusta asti.
– Kristityt ovat aina eläneet vaarallisesti. Uudessa testamentissakin esiintyy vainoja. Ei kovin suuria, mutta vainoja kuitenkin.
Ensimmäistä marttyyria Stefanosta af Hällström kutsuu protomarttyyriksi.
– Myös Paavali kertoo, kuinka häntä on vainottu. Pahin vaino oli keisari Neron aiheuttama 64-68. Silloin kristittyjä pidettiin ihmiskunnan vihollisina.
– Vihanpito tuli joka suunnasta. Ei ollut yhtä vapaa-ajattelijoiden ryhmää kiusaamassa, vaan kristittyjä vihattiin kautta linjan rahvaista oppineisiin ja keisariin asti.
Metsästyskielto
Vuonna 113 Rooman keisari Trajanus sääti, ettei kristittyjä saanut enää ”metsästää”, mutta jos joku tunnustaisi julkisesti uskonsa, hänet teloitettaisiin.
– Tämän säädöksen toimeenpanoista olivat esimerkkeinä Smyrnan piispan Polykarpoksen ja apologeetta Justinos Marttyyrin teloitukset.
– Kumpikaan ei tehnyt mitään rikollista, mutta he olivat jättäneet sanomatta, että keisari on herra, af Hällström kertoi.
Trajanuksen säädöksen jälkeen syntyi apologeettojen toiminnan alkuräjähdys.
– Alkoi julkinen taistelu kristittyjen ja uskon puolesta. Aiemmin kristityt olivat puhuneet vain omissa piireissään ja olleet yhteiskunnassa mykkiä. Nyt tähän tuli muutos. Esimerkiksi Justinos Marttyyri aloittaa oman apologiansa näin: ”Yksinvaltiaalle keisari Hadrianukselle, pyhälle senaatille ja koko Rooman kansalle”.
– Tehtävän vaarallisuus vähensi apologeettojen määrää, mutta merkittävämpi syy oli se, ettei kristittyjen sivistystaso riittänyt.
Tuohon aikaan rahvas ei osannut lukea, eikä kuka tahansa siis voinut kirjoittaa apologisia tekstejä. Apologeettoja kuitenkin nousi esiin siellä täällä, mutta he eivät kyenneet yhdistämään voimiaan.
– Klemens Aleksandrialainen ja Origenes olivat vain osa-aikaisia apologeettoja, af Hällström mainitsi varhaisen kirkon tunnetuista opettajista.
– Toisella vuosisadalla Antiokiassa oli Theofilos ja Ateenassa Kodratos.
Jumalat suuttuvat
Tarve kristillisen uskon puolustamiseen oli ensimmäisten vuosisatojen aikaan valtava.
– Antiikin maailma oli uskontoa täynnä. Se oli läsnä kaikkialle. Jopa rauhallisesta apostoli Paavalista sanotaan, että hän hermostui, kun liikkui Ateenassa ja näki jumalapatsaita.
– Kaikkia ammatteja ja elämänvaiheita varten olivat omat jumalat. Apologeetoille jäi siis kaksiosainen tehtävä: ensinnäkin piti romuttaa väärät kristittyjä koskevat uskomukset. Toiseksi he halusivat osoittaa, että kristinusko on ainoa todellinen uskonto. He pommittivat yhteiskunnan tabuja rohkeasti.
Apologeetat jatkoivat Paavalin linjaa. Paavalihan soimasi Apostolien teoissa kuvatussa puheessaan Areiopagilla epäjumalia ja sanoi, että ”tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi”.
– Apologeetat ryhtyivät Paavalin tapaan argumentoimaan teologisesti. Heidän tehtävänsä oli esittää, millainen Jumala on ja millainen hän ei ole. Tuolloin ajateltiin, että jumalat olisivat Olympos-vuorella bilettävä porukka, joka joskus puuttuu ihmisten asioihin.
– Justinos Marttyyri sanoo ovelasti, että ”te syytätte meitä ateisteiksi, ja sellaisia me olemme, suhteessa teidän jumaliinne. Mutta suhteessa oikeaan Jumalaan emme ollenkaan”, af Hällström kertoi.
Hän jatkoi, että kriittisyys jumalia kohtaan koettiin yhteiskunnassa vaarallisena, koska siitä jumalat suuttuisivat ja onnettomuudet uhkaisivat.
– Kuivuudesta, tulvista, kulkutaudeista, nälänhädästä ja heinäsirkoista syytettiin kristittyjä.
Taustalla henkivallat
Apologeetat kertoivat, että oikea Jumala on täysin erilainen kuin kreikkalaiset jumalat.
– Ainoa tapa tietää Jumalasta jotain on Jeesus Kristus. Hän ilmoittaa minkälainen Jumala on. Näin apologeetat päätyvät hyvin Kristus-keskeiseen lopputulokseen.
Kristittyjä syytettiin siis ateismista ja siitä, että he ovat vaarallisia valtiolle. Erilaisia perättömiä huhuja levitettiin. Af Hällströmin mukaan apologeetat kuitenkin aavistivat, että vainon todellinen syy oli toinen. Hän siteerasi erästä varhaisten vuosisatojen kirjoittajaa: ”Jos kysyt pakanalta, miksi vihaat kristittyjä, hän eivät osaa sanoa”.
– Pohjimmiltaan vihassa oli kyse henkimaailmasta. Apologeetat puhuivat demoneista. Ne pääsevät ihmiseen ja vaikuttavat järjessä ja tunteissa. Ihminen luulee ajattelevansa itsenäisesti, mutta siellä on henkimaailma takana. Paavalikin sanoo, että emme taistele ihmisiä vaan henkivaltoja vastaan.
– Noihin aikoihin kristityksi ei voinut tullakaan ilman kunnollista eksorsismia eli henkien karkotusta. Muut henget ulos ennen kuin Pyhä Henki voi tulla, af Hällström kuvaili.
Yllättäen hän kysyi myös, onko apologiasta lopulta mitään hyötyä.
– Eivät henkiolennot lue apologiaa. Ihminen kuitenkin pystyy ajattelemaan ja olemaan vastuullinen. Himot ja henget häiritsevät ihmisen rationaalisuutta mutta eivät poista sitä. Siksi kannattaa argumentoida kristinuskon puolesta. Se ei lopeta vainoja automaattisesti, mutta se on yksi tie, jota Jumala voi käyttää.
– Kyllä apologeetat tiesivät, että vaikka he kirjoittaisivat enkelten kielellä, se ei automaattisesti lopettaisi vihanpitoa. Usko ei tule puhtaasta logiikasta. Mutta se tulee kuulemisesta. Se tehdään mahdolliseksi apologetiikan kautta. Ilman sitä ihminen ei välttämättä kuuntele ollenkaan, af Hällström totesi.
