Näemme rajoitteet usein esteinä, Otso Z. Laxenius ei kuulu tähän kastiin. Hän oppi jo kotona, ettei vamma tai ihonväri ole tekosyy laistaa mistään velvollisuuksista.
Slummien miljonääriksi itseään nimittävä Otso Zelalem Laxenius saapui Suomeen elokuun 1. päivänä 1991. Adoptio suomalaiseen perheeseen kahdeksan vuoden iässä oli todellinen lottovoitto, sillä sen ikäisen vammaisen lapsen adoptoiminen on hyvin harvinaista.
– Etiopiassa olisin todennäköisimmin ansainnut elantoni kerjäläisenä. Suomessa yltäkylläisyyden keskellä minulle on vammastani ja ihonväristäni huolimatta tarjoutunut mahdollisuus opintoihin ja uraan rahoitusalalla, Laxenius kertoo kiitollisena.
Kadulta yltäkylläisyyteen
Hänen varhaislapsuudestaan Etiopiassa ei ole tarkkaa tietoa. Hänet on poimittu kadulta paikalliseen lastenkotiin, ilmeisesti vanhemmat ovat hyljänneet pojan. Lääkäreiden valistunut arvio on, että poika on vammautunut kymmenen kuukauden ja kahden vuoden välillä sairastetun polion takia.
Kun poika saapui Suomeen, edes hänen tarkka ikänsä ei ollut tiedossa. Lääkärit arvioivat hänen olevan noin 8-vuotias.
– Omia muistikuvia Suomeen saapumisesta tai koko ensimmäisestä vuodesta Suomessa minulla ei juuri ole, vaikka olenkin ollut sen ikäinen, että olisin voinut muistaa asioita. Ilmeisesti kulttuurishokki on ollut niin suuri, että muistot ovat pyyhkiytyneet mielestä.
Laxenius muistaa vain hämmästelleensä sitä, että kaikki olivat niin hienosti pukeutuneita.
– Isälläni oli vanhat työkengät, joiden pohja oli irtoamaisillaan. Olin kuulemma hihkunut innoissani ja nimittänyt niitä etiopiakengiksi, Laxenius nauraa.
Vastuuta ei pakoilla
Laxeniuksen perheeseen oli adoptoitu yksi nuorempi etiopialaispoika ennen Otsoa. Kaikkiaan perheessä on seitsemän lasta.
– Kotikasvatuksemme opetti minulle, että vammani tai ihonvärini ei ole tekosyy laistaa mistään velvollisuuksista. Olin mukana kaikessa samalla tavoin kuin sisarukseni.
Laxenius on kieltäytynyt etuuksista ja apuvälineistä, joihin hän olisi ollut oikeutettu, jos on kokenut pärjäävänsä ilmankin. Koulun liikuntatunnit olivat ainoa asia, joihin hän ei voinut osallistua.
– Olin mukana esimieskoulutuksessa, johon kuului haasteellisen radan suorittaminen. Hypin verkot ja ylitin esteet niin kuin muutkin, koska se kuului osaksi koulutusta. Hankalalta se on varmasti näyttänyt, mutta läpi on menty.
Pakko pärjätä -asenne on auttanut miestä eteenpäin, mutta siinä on haittapuolensakin.
– Minun on vaikea pyytää apua silloinkin, kun sitä tarvitsisin, Laxenius myöntää.
Erilainen marginaali
Ihonvärinsä ja vammansa puolesta kaksinkertaiseen marginaaliin sijoittuva Laxenius ei kärsinyt koulukiusaamisesta.
– Olen ollut äärimmäisen onnellisessa asemassa tässä suhteessa. Enemmänkin sanomista tuli siitä, että olin papin poika.
– Totta kai lapset kyselivät uteliaana vammastani ja taustastani, mutta se on mielestäni normaalia. Lapset kysyvät niitä asioita, jotka myös aikuisia kiinnostavat, mutta eivät kehtaa kysyä.
Laxenius muistaa yläasteen biologian tunnilla opettajan puhuneen geeniperimästä ja mainitsi, että luokassa on yksi geeniperimältään erilainen, muut ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia. Arvuuteltaessa, kuka erosi joukosta, oppilaat olivat sitä mieltä, että opettaja oli geeniperimältään erilainen, Otsoa ei nähty joukossa erilaisena.
Juuret ja identiteetti
Pastorina työskennelleen isän hiippakunta vaihtui usein, joten perhe muutti tiuhaan. Laxeniuksessa virtaakin pohjalaisuutta, lappilaisuutta, savolaisuutta ja juurien ansiosta myös etiopialaisuutta.
– Ennen kaikkea olen kuitenkin suomalainen ja äärimmäisen ylpeä siitä. Suomen itsenäisyys on minulle iso asia. Vaikka minulla ei ole kovin tarkkoja muistikuvia Etiopiassa käydystä sodasta, uskon, että se on alitajuisesti vaikuttanut asenteisiini.
Nimen Otso Zelalem Laxenius hän sai pari vuotta Suomeen tulon jälkeen, koska Zelalem tuntui kovin vaikealta monelle suomalaiselle.
– Yhdessä vanhempieni kanssa mietimme, mikä nimi sopisi minulle. Yhdessä valitsimme nimen Otso, joka tuntui sopivan suomalaiselta.
Murretaan ennakkoluulot
Kaupalliselle alalle Laxenius päätyi, koska ajatteli ettei pärjää lukiossa. Kauppakoulu oli kuitenkin liian helppo, joten hän suoritti samanaikaisesti lukio-opinnot iltalukiossa ja jatkoi sen jälkeen opintoja ammattikorkeakoulussa.
– Minun piti lähteä harjoitteluvaihtoon, mutta väärinkäsitysten vuoksi se meni mönkään. Niinpä päädyin harjoitteluun pankkiin ja sille tielle olen jäänyt.
– Urani ratkaisevin hetki oli tuo haastattelu harjoittelupaikkaan. Pankinjohtaja näki vammaisessa, tummaihoisessa pojassa olevan potentiaalin. Ilman hänen rohkeuttaan en olisi tässä.
Laxenius myöntää, että häntä on ajanut eteenpäin tarve osoittaa, että on luottamuksen arvoinen. Monessa kohtaa hän on joutunut tekemään enemmän kuin muut, jotta on saanut saman arvostuksen.
– En pidä sitä epäoikeudenmukaisena, mutta pakko myöntää, että joskus se potuttaa.
Vaikka hän suhtautuu työhönsä tunnollisesti ja kunnianhimoisesti, mikään tosikko hän ei silti ole. Hyvin nopeasti tuntemattomienkin ympäröimänä Laxenius rikkoo jään murjaisemalla vitsin, jossa hän asettaa itsensä naurunalaiseksi.
– Huumori on tapa selvitä arjesta. Vitsailemalla vammastani tai ihonväristäni voin rikkoa jäätä. Se on myös tapa osoittaa, että meissä kaikissa on erilaisia persoonatekijöitä. Ne asiat, jotka meistä ensimmäisenä nähdään ei ole koko totuus, eikä määritä identiteettiämme.
Haaste yhteiskunnassa
Siitä huolimatta, että olen vammainen tai tummaihoinen, olen yhtä kyvykäs kuin kuka tahansa muu.
Laxenius on sitä mieltä, että jokaisen on yhteiskunnassa tuotava kortensa kekoon.
– On vain kysymys siitä, millainen se korsi on. Siitä huolimatta, että olen vammainen tai tummaihoinen, olen yhtä kyvykäs kuin kuka tahansa muu.
Laxenius näkee äärimmäisen tärkeänä, että näistä asioista puhutaan. Arviolta vain 15–20 prosenttia vammaisista on työssä.
– Koska olen saanut sen kasvatuksen, että vamma ei ole tekosyy, olen ajatellut, että muidenkin pitäisi suhtautua samalla tavoin. Mielestäni sekä vammaisten että terveiden asennoitumiseen tulisi vaikuttaa. Terve ajattelee, että kykeneeköhän tuo? Samalla moni vammainen ajattelee, että en kykene.
– Itselle työssäkäyminen on myös mielenterveyskysymys. Valitettavasti holhousyhteiskunnassa kotiin jääminen on tehty helpoksi. Lähtökohta ei ole se, että jokainen olisi osa toimivaa yhteiskuntaa.
Laxenius uskoo, että jokainen kykenee tekemään enemmän, jos asenne on kohdallaan.
